Mikko Roiha on loihtinut kirjailija Juhani Ahon (1861-1921) Juha-romaanista häkellyttävän kiehtovan esityksen, joka koostuu tanssista ja näyttelemisestä. Videot ja äänimaailmat höystävät poikkeuksellisen vahvaa tanssijoiden ja näyttelijöiden työtä. Parhaillaan Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä nähtävä esitys on kuin briljantti, joka hohkaa arvokkaasti klassikkoteosta 2010-luvun hengessä.
Mikko Roiha on lukenut Juhansa suurella sydämellä löytäen ikivihreästä romaanista jotakin paljon koskettavampaa ja syvällisempää kuin esimerkiksi Toivo Särkän vuonna 1956 ohjaama elokuva tarjoaa.
Roihan käsikirjoitus ja ohjaus todistavat todellisen klassikon antavan loputtomasti uusia aihioita, kun vain toimeen tarttuvalla on kykyä löytää ja nähdä jotakin sellaista, mitä muut eivät ole vielä aistineet tai hoksanneet.
Roihan Juhassa on kaikki tuttu ja turvallinen, mitä katsoja odottaa. Niksi piileekin siinä, että muokkaaja kykenee lisäämään jotakin arvoituksellista ja yllätyksellistä. Käsikirjoittaja ja ohjaaja ottaa ohjakset käsiinsä ja muotoilee ainekset mieluisikseen.
Juhan tarina on väkevä legenda, jonka sanoma ja sisältö ovat tuttuja kaikissa kulttuureissa. Meillä Suomessa kertomus on istutettu lännen ja idän rajamaille. Karjalan mystiikka kiehtoo ja vetoaa komean Shemeikan hahmossa; hurmuri kaataa naisen kuin naisen ja tarjoaa niin tähdet kuin kuunkin rakkauden taivaalta. Supisuomalainen mies on täysin ennustettava ja pökkelömäinen rakastaja. Juttuun kuuluu myös ilkeä ja suorasuinen anoppi, josta saa helposti syntipukin kärhämään kuin kärhämään.
Jos meitä suomalaisia on jo kauan opetettu välittämään tunteitamme kukkasten kielin, niin Roiha hoitaa homman kotiin kehonkielellä. Hän valjastaa tanssimisen ja näyttelemisen parhaat piirteet Juhansa kivijaloiksi. Juhan esillepanossa onkin neroa, että sanoja käytetään säästeliäästi. Jalat, kädet, kasvot – koko vartalo on valjastettu niin tunteiden kuin tarinan eteenpäin juoksettamisen välineiksi.
Perjantainen Tampereen Teatterin ensi-ilta on tervetullut muistutus siitä, että taide kestää aikaa. Jokainen sukupolvi ansaitsee omat tulkintansa. Näkijä ja tekijä muokkaa esityksen sellaiseen kuosiin, että historian sattumukset saavat luontevaksi jatkoksi vallitsevan ajan ilmiöt. Suomen ja Venäjän, Suomen ja Neuvostoliiton välit suorastaan ruokkivat ideanikkaria.
Neljä todella kovaa ammattilaista
Mikko Roihan Juha on vahvojen ja osaavien taiteilijoiden juhlaa. Esityksen jokainen lenkki on vahva kuin terässilmu.
Bravo, Antti Lahti!
Antti Lahti on kuin ilmetty Juha, legendan perikuva. Mies on esiintyjä, koreografi ja tanssija. Hänen osaamisensa antaa kasvot tyylikkyydelle ja eheydelle.
Lahden Juha on liikuttavan jäyhä, uskottava kompuroija ja inhimillinen surija. Lahti taitaa ilmeilyn: hänen kasvonsa kertovat niin apatiasta kuin vihasta, ilosta ja surusta. Miehen askeltaminen käy juuri siihen tahtiin kuin hänen mielenlaatunsa kulloinkin on. Hän on määrätietoisuuden ja päättäväisyyden perikuva.
Sampo Kerola on Shemeikka. Hän on iloluonteinen ja ketteräliikkeinen. Mies taitaa ripaskan siinä missä sänkypolkankin. Hän osaa naurattaa ja viihdyttää sekä ottaa täyden ilon kulloisestakin hetkestä. Kerolan työskentely on vireää ja nopealiikkeistä.
Juhan Marja-vaimona pasteeraava Riikka Puumalainen on kuin sähäkkä kissa, jonka kroppa kertoo selkeästi niin inhon kuin vetovoimankin. Hän osaa olla tulinen rakastajatar mutta myös viileä lahna. Puumalaisen tunneäly taipuu kattavasti tylsistyneestä puolisosta intohimoiseksi naaraaksi, jolla on vahvat äidin vaistot. Yhdellä termillä kuvattuna: Pohjolan lilja.
Marja Myllylän esittämässä Juhan äidissä on erittäin paljon mielikuvaamme Pohjolan kovasta emännästä. Myllylän olevaisuus on kuin Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-aiheisissa maalauksissa kuvatuilla vahvoilla kansannaisilla.
Videoiden ja valojen voimaa
Valot, äänet ja videot ovat suuressa roolissa Juhan esillepanossa.
Sami Silén ansaitsee sulan hattuunsa äänimaailmasta, joka tukee merkittävällä tavalla esiintyjien työtä. Äänet tarjoavat todellisia ärsykkeitä.
Sam Siltavuori ja Mikko Roiha ovat loihtineet valomaailman, joka kuvaa niin Suomen kesän suloisuutta kuin maamme talven kovuutta. Valot kertovat myös ihmismielen liikkeistä: harmoniasta rikkinäisyyteen, rauhasta sotaan sekä ilosta suruun.
Lavasteina on komeat vanerilevyt, jotka toimivat tyylikkäästi valkokankaana. Sille heitetyt videot myötäilevät tunnontarkasti Juha-kertomuksen käänteitä.
Sinällään lavastus on niukka. Ratkaisu on loistava, sillä vahvat roolihenkilöt eivät tarvitse pönkäkseen turhia kulisseja.
Tämä esitys on lisäksi napakka kiteytys.
