Onko taiteesta innostuminen noloa?

Suomen Lastenkulttuurikeskusten liiton Taidetestaajat -hankkeen paneelikeskustelu perjantaina Educa-messuilla käsitteli tärkeää aihetta – Taide ja nuoret. Keskustelijoina olivat valtakunnan taideikonit Jorma Uotinen ja Paleface, lastenpsykiatri Raisa Cacciatore, tubettajatähti Miisas sekä Taidetestaaja-nuoret Tampereelta ja Rovaniemeltä.

Minua jäi mietityttämään keskustelussa nuorten esiin nostama teema. Taidediggailu on monesta yläkouluikäisesta noloa. Ehkä kasiluokkalaisena melkein kaikki, paitsi oman gendren asiat ovat noloja. Mutta silti. Onko minusta taiteen diggailu ollut joskus noloa? Miksi se nyt on? Mikä saisi nuoret innostumaan taiteesta ja eri taidemuodoista niin, että niiden kokeiluun ja kokemiseen ei liittyisi häpeää tai noloutta?

Keskustelussakin esiin nousseet taiteen merkitykset ihmisyyden, inhimillisyyden ja hyvinvoivan mielen näkökulmasta ovat keskeisen tärkeitä, myös nuorten elämässä. Miten meidän nuoriso voisi oppia taiteen ja eri taiteenalojen kielen ja parhaimmillaan tuottaa itse taidetta ja haltioitua taiteesta ilman nolouden tunteita?

Perheen ja opettajien arvostukset ja asenteet tunnistettin keskeiseksi suunnannäyttäjäksi ja haasteeksi heikosti toteutuva saavutettavuus ja saatavuus. Tästä esimerkkinä jälkipuheissa keskusteluun nousi lapsille ja nuorille suunnattu kansallisoopperan pääosin pääkaupunkiseudulla toteuttama huikea yleisötyö, joka ei säteile kerralla kuin hyvin pienelle joukolle vaikka kuinka hehkuttaisi.

Suomen kulttuurirahaston ja Sveska Kulturfondenin rahoittama Taidetestaajat -hanke etsii vastauksia näihin kysymyksiin käytännössä. Lähes absurdi idea! Mitäs jos viedään ihan jokainen Suomen kasiluokkalainen Suomen jokaisesta kunnasta taiteen äärelle kokemaan, tykkäämään, inhoamaan ja kyllä, myös nolostumaan. Ei luulisi enää olevan noloa jos 100% suomalaisista ikäluokan nuorista tekee saman. Hanke tavoittaa kolme ikäluokkaa kolmen vuoden ajan. Niin paljon ja toisaalta niin vähän. Kasi-ikäluokkia tulee joka vuosi, mutta hanke loppuu jo kahden vuoden päästä! Apua!

Onneksi Suomessa on kuntia ja kaupunkeja (noin kolmannes), jotka ovat panostaneet sitoutuneesti lasten ja nuorten kulttuurikasvatukseen. Opetus- ja varhaiskasvatussuunnitelmien osana toteutettavissa kulttuurikasvatusohjelmissa tutustuminen taiteisiin alkaa parhaimmillaan jo päiväkodissa! Lastenkulttuurikeskukset, nuorisotalot, museot ja kulttuuripalvelut tarjoavat mahdollisuuksia kokeiluun ja tekemiseen vapaa-ajalla, jos niiden luo löytää ja tarjontaa on omassa lähiympäristössä. Ja sitten on tietenkin vielä se liian piilossa oleva ja aina vähän paheksuttu nuorten oma kulttuuri ja itse riippumattomasti tuottama taide. Tämä ei kuitenkaan ole tarpeeksi varmistamaan tasavertaista kulttuuri- ja sivistystyötä.

Koulun sitoutunut kasvatustyö varmistaa jokaisen perustaidot yhteiskunnallisten arvostuksien mukaisesti. Mutta mitä järkeä on siinä, että lapsi osaa laskea ja kirjoittaa, mutta ei osaa kertoa ajatuksistaan, ilmaista itseään, lukea ympäristöään ja kokea haltioitumista ja mielihyvää eikä uskalla tuoda julki ajatuksiaan ja avata itseään muille?

Selvää on, että tarvitsemme isot linjaukset ja leveät hartiat ihan jokaisen suomalaisen lapsen ja nuoren taiteellisen sivistyksen ja kulttuurisen osallisuuden varmistamiseksi. Ennen kaikkea me suomalaiset ja Suomi tarvitsemme pieniä ja kasvavia hartioita, joiden suojassa sykkivät rohkeat, innokkaat, noloudesta ja häpeästä vapaat sydämet.

Pilvi Kuitu
taidetestaajan äiti
Kulttuurikeskus PiiPoon toiminnanjohtaja

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.