Runsaat neljä vuotta voimassa ollut yhdenvertaisuuslaki tai paremminkin sen muutamat yksityiskohdat liippaavat niin liki vammaisten henkilöiden ikuisuustavoitteita, että on suorastaan pakko nostaa niitä tavan takaa esille.
Tammikuun 1. päivä vuonna 2015 voimaan tullut yhdenvertaisuuslaki sisältää kolme tärkeää kohtaa ja ne ovat: yhdenvertaisuuden edistäminen, syrjinnän kielto ja syrjinnän kohteeksi joutuneen oikeusturvan tehostaminen. Lain soveltamisala on yleinen, sitä sovelletaan julkisessa ja yksityisessä toiminnassa. Lakiin sisältyy myös niin sanottu edistämisvelvollisuus eli viranomaisella, koulutuksen järjestäjällä ja oppilaitoksella sekä työnantajalla on velvollisuus edistää yhdenvertaisuutta. Niiden on arvioitava yhdenvertaisuuden toteutumista toiminnassaan ja ryhdyttävä tarvittaviin toimenpiteisiin. Niillä tulee olla myös suunnitelma tarvittavista edistämistoimenpiteistä.
Vaikka edellinen teksti lähentelee kapulakieltä ja saattaa kuulostaa monitulkintaiselta, lain ydin kohdan viesti on selkeä. Ketään ihmistä ei saa asettaa eriarvoiseen asemaan, kaikilla tulee olla oikeus yhdenvertaisuuteen. Ja tämä koskee myös vammaisia ihmisiä ja heidän tarpeitaan.
Niin paljon kuin yhdenvertaisuuslaki vammaisille ihmisille antaakin, se ei päinvastoin kuin Ruotsissa tehnyt vielä puutteellisesta saavutettavuudesta syrjinnän muotoa. Mielenkiintoinen yhtymäkohta, että samaan aikaan kun Suomessa laki tuli ylipäätänsä voimaan, naapurimaassa sitä tarkennettiin juuri niin, että puutteellisesta saavutettavuudesta tuli yksi syrjinnän peruste. Siis Ruotsi jälleen edellä ja me toivon mukaan taas perässä.
Miten sitten puutteellinen saavutettavuus voi olla syrjintää? Täytyykö syrjinnän tunnusmerkit, jos evätään vammaisia henkilöitä varten tehtävät kohtuulliset mukautukset? Ruotsissa lainlaatijan mukaan molempiin vastaus on kyllä. Käsitteiden saavutettavuus ja kohtuulliset mukautukset taakse kätkeytyy toki paljon tulkinnanvaraisuutta ja tapauskohtaisuutta. Niinpä pienen paikkakunnan ja suurkaupungin mittapuussa asiat saavat aivan eri suuruusluokan merkityksen ja sen vuoksi esimerkkien nostamisessa ja vertaamisessa on syytä olla varovainen.
Kun nyt tulin ottaneeksi esille yhdenvertaisuuslain, enpä malta olla hiljaa myöskään käsitteestä positiivinen erityiskohtelu, jonka ainakin itse linkitän samaan teemaan. Käsitteen positiivinen erityiskohtelu voisi lyhykäisesti avata seuraavasti: positiivisella erityiskohtelulla tavoitellaan sitä, että kaikilla olisi myös käytännössä mahdollisuus yhdenvertaisiin oikeuksiin. Positiivinen erityiskohtelu on sallittua vain, jos sen tarkoitus on edistää tosiasiallista yhdenvertaisuutta.
Vammaisten ihmisten kohdalla erityiskohtelu ei tarkoita suosimista eli etuoikeuksien antamista vammaisuuden perusteella. Pyrkimys on vain ja ainoastaan ”tasata” kuilua, jonka vammaisuus useimmiten tuo. Käytännön esimerkkeinä voisi mainita työllistämiskynnyksen madaltaminen, pysäköintipaikkojen sijoittelun ja eri palvelujen tarjoaminen.
Kohteita, joihin kohtuudella pitäisi voida kaikkien kuntalaisten päästä, riittää valitettavan paljon ympäristössämme. Vammaisjärjestöt ja kuntien vammaisneuvostot tekevät onneksi aktiivisesti töitä saavutettavuuden lisäämiseksi.
Hannu Salonpää
kirjoittaja on lempääläinen vapaa toimittaja
