Ajattelin käsitellä vuoden viimeisessä kolumnissani valtakunnan politiikkaa, mutta aiheen vaikeus arvelutti. Ei niin, etteikö siitä olisi helppo kirjoittaa, mutta miten voisi olla varma tekstin ajankohtaisuudesta? Meno hallituksen ympärillä on ollut viime aikoina niin vauhdikasta, sekavaa ja vaikeasti ennustettavaa, että keskiviikkona lehden ilmestyessä tilanne voi olla aivan toinen kuin tällä hetkellä.
Muutamia huomioita on kuitenkin pakko tehdä, onhan hallituksen tekemisillä tai tekemättä jättämisillä suuri merkitys meidän kaikkien veronmaksajien elämään. Mitään hätää meillä ei pitäisi olla, kun tasa-arvo on toteutunut. Sitä se kai on, kun hallituksessa on seitsemän miestä ja kaksitoista naista. Joku matematiikkaan ihastunut voi tehdä laskemia, mutta se on turhaa. Ja suorastaan hävyttömäksi tulkitsen kommentin, että naisia tarvitaan puolta enemmän, jotta he olisivat tasavertaisia miesten kanssa.
Olen hämmästellyt mediassa esiintyneitä otsikoita, että hallitusta johtaa naisviisikko: Marin, Andersson, Ohisalo, Kulmuni ja Henriksson. Muut hallituksen naiset ovat jääneet näköjään sivuosaan ja ihmettelen, jos he tyytyvät siihen. Jos taas johtamisella tarkoitetaan, että kyse on puolueiden puheenjohtajista, Marinin osalta on menty asioiden edelle. Puheenjohtaja Antti Rinnettä ei muista enää kukaan.
Tavallisena tallaajana ja veronmaksajana en välitä päättäjien sukupuolesta tai iästä, vaan haluan heidän saavan jotain aikaiseksi. Rinteen johtaman hallituksen tulokset jäivät piippuun, ja sekava kompurointi päättyi lopulta postin sotkuihin. Huonolta näyttää myös uuden hallituksen alkutaival. Samaan aikaan, kun media hypettää nuorten naisten esiinmarssia, hallituksella on täysi työ säilyttää eduskunnan luottamus. On tietysti inhimillisesti katsoen tärkeää ratkoa al-Holin leirillä olevien suomalaisten asiaa, mutta monesta muustakin asiasta hallituksen pitäisi kantaa huolta. Esimerkiksi vanhusten hoito on jäänyt sivuraiteelle. Kuuluisasta 0,7 –mitoituksesta ei kuulunut pitkään aikaan mitään, kunnes nyt tuli tieto, ettei hallitus ehdi valmistella edes lakia tämän vuoden aikana. Ja toimeenpanoon tarvittavat rahat ovat lujassa.
Monet ovat kyselleet myös työllisyystoimien perään. Rinteen hallitus asetti hyvin haasteellisen työllisyystavoitteen, ja ymmärtääkseni Marinin hallitus on sitoutunut samaan. Siihen pääseminen on välttämätöntä, jotta suunniteltuihin toimenpiteisiin olisi varaa. Leikkauslinjalle hallitus ei halua lähteä. Tarvitaan rohkeita toimenpiteitä, pelkillä suunnitelmilla ei tavoitteisiin päässä.
Kotimaan politiikka on siis tarjonnut päättyneellä puolivuotiskaudella paljon jännitystä ja draamaa, jota on ollut mielenkiintoista seurata. On kuitenkin syytä toivoa, että vähitellen päästäisiin hoitamaan niitä asioita, joita hallitusohjelma on luvannut. Sitä meillä veronmaksajilla on oikeus vaatia.
Kirjoittaja toivoo hehkutuksen sijaan tekoja
