Kun nykyisen kaltaisen ihmisen esi-isät saapuivat Eurooppaan runsaat 30 000 vuotta sitten, he hautasivat yhteisöjensä arvostetuimmat jäsenet maahan kaivettuihin hautoihin. Hautaan tai maakuoppaan laitettiin mukaan esineitä, taljoja ja punavärillä värjättyjä vaatteita. Ajatus siis oli, että vainaja lähti matkalle tai siirtyi toiseen todellisuuteen.
Suomessa kivikautisen pyyntikansan jäsenet haudattiin samalla tavoin. Vanhimmat tutkitut haudat ovat yli 8 000 vuoden takaa. Myös näihin hautoihin laitettiin esineitä: meripihkaa tai hyötyesineitä. Hautoihin tehtiin vainajalle jonkinlainen peti, jossa oli patjana joutsenen sulkia tai taljoja. Tärkeä osa hautausta oli punamulta, jonka katsotaan viittaavaan elämään. Punamulta rinnastuu vereen ja symboliseen elämänketjuun, mutta emme tarkkaan tiedä, mitä kaikkea se symboloi.
Olisiko mahdollista, että vainajan ääriviivat olisi merkitty punamullalla vai oliko punamultaa ripoteltu ohueksi kerrokseksi hänen päälleen? Punamultaa kuten keltamultaakin syntyy luonnonprosessien tuotteena ja sitä on sopivissa paikoissa paljonkin. Se ei ollut muinaiselle ihmiselle harvinaisuustuote, mutta vaati kuitenkin tavaroiden vaihdantaa ja kaupankäyntiä.
Joskus 5 000 vuotta sitten Suomeen tuli Itämeren etelärannoilta vasarakirveskulttuuri, joka asui taloissa ja jolle keskeistä oli karjanpito. Koska tämän kulttuurin ja pyyntikansan kohtaamisista syntyi ajan mittaan sekakulttuuria, tutkijat ovat alkaneet puhua väljemmällä termillä karjanpitäjien kulttuurista.
Tämä kulttuuri oli hautauksissaankin hyvin symmetrinen: vainaja asetettiin kyljelleen ja hauta-antimet kuopan neljään kulmaan tai molemmin puolin ruumista. Karjanpitäjät olivat kuoltuaankin rakentamisen ja järjestyksen ihmisiä.
Pronssikaudella Suomeen tuli jälleen uusi kulttuuri, jolle aurinko, tuli ja tulella käsitellyt metalliesineet olivat keskeisiä kulttuuriytimiä. Tämä kulttuuri poltti vainajansa. Rovio rakennettiin niin, että tulesta syntyi vahva ylöspäin suuntautuva virtaus, jolla kuollut siirtyi tuonpuoleiseen.
Jos kuollut oli päällikkö, hänen mukanaan saatettiin polttaa hänen koiransa ja mukaan määrätty piikatyttö.
Kuolleen kaikki henkilökohtaiset aseet poltettiin myös, kunhan ne ensin oli rikottu, jotta esineiden sielu vapautui mukaan vainajan siirtyessä johonkin toiseen olomuotoon. Polttohautauksen jälkeen tuhka koottiin paasiarkkuun tai polttopaikan päälle yksinkertaisesti koottiin kivilatomus. Ehkä niin, että jokainen surija toi yhden kiven.
Kristinuskoon kuuluu ajatus ruumiin ylösnousemuksesta. Viimeisenä päivänä kuolleet ylösnousevat ja siirtyvät kirkastuneina taivaalliseen yhteisöön. Tämän takia kuolleet haudattiin itä-länsisuuntaan ja niin, että he varhain näkivät sen viimeisen päivän auringonnousun.
Kun jotakuta ”viedään jalat edellä”, tarkoittaa ilmaisu hänen olevan kuollut. Kuljetustapa ennakoi vainajan asentoa haudassa. Vesilahden kansantaruissa kerrotaan lähetyssaarnaaja Hunnun Herrasta, missä tuo muinaissana ”hunnu” viittaa ruumiiseen – siis ylösnousemusteologiaan, joka oli kuulijoille uutta.
Yllä olevat huomiot ovat Marja Aholan väitöskirjan kirvoittamia. Monet ovat tavat, joilla olemme yrittäneet käsittää ihmiselämän rajallisuutta.
Juha Kuisma
Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija
