Kun juttelemme kasvotusten, yleensä noudatamme jonkinlaisia tapoja. Kuuntelemme toisiamme, perustelemme väitteemme. Emme rähjää emmekä esittele sukuelimiämme, vaikka olisimme eri mieltä.
Netin ihmeellisessä maailmassa kaikki on toisin. Nimettömänä huutelu on oma lukunsa, mutta ihan omalla nimelläkin ollaan valmiita sanomaan asioita, joita harvoin sanotaan toiselle päin naamaa. Mistä se johtuu ja miksi siitä on tullut normaalia?
Kuvitellaanpa, että jossakin netin porinapiirissä joku kirjoittaisi: ”Lempäälässä on susisurkeita kirjailijoita!” En ota kantaa väitteen sisältöön, mutta somessa on tyypillistä esittää mielipiteitä ikään kuin ne olisivat faktoja. Faktaa ei tarvitse perustella.
Lukija voisi nielaista väitteen karvoineen päivineen ja olla tyytyväinen, kun sai asian tietoonsa. Nyt hän osaa vältellä lempääläisten kirjailijoitten teoksia. Joku voisi ihan periaatteesta julistaa olevansa väittäjän kanssa samaa mieltä, vaikkei lempääläisten kirjoja olisikaan lukenut. ”Musta nyt vaan tuntuu siltä! Tämä on mun mielipide!”
Toki lukija voisi myös kyseenalaistaa väittämän. Miksi sanotaan, että lempääläiset kirjailijat ovat susisurkeita? Kuka sanoo niin? Mihin hänen väitteensä perustuu?
Entäpä jos (tai kun) nimellä mainiten tai muuten selvästi henkilöiden arvostellaan vaikkapa terveyskeskuslääkäriä tai lähikoulun opettajaa? Useinkaan ei ole kyse kunnianloukkauksesta, ihan vain mielipiteestä. Mielipiteensä saa jokainen sanoa, ja kyllä hän sanookin.
Somekeskustelujen tunnelma on usein omituisen riitaisa. Vaikka keskustelija käsittelisi arkista aihetta leppoisaan sävyyn, voi hän silti herättää suurta ärtymystä. Kirjoitin taannoin eräällä palstalla lasten lukemisvaikeuksista. Tuota pikaa minua alettiin syyttää siitä, että olen snobi enkä välitä oman sukupolveni kärsimyksistä. Hämmentävintä ei siis olekaan tulla tyrmätyksi, vaan tulla tyrmätyksi jostakin, mikä ei liity keskustelun aiheeseen.
Nyt joku varmaan jo naputtelee palautetta. ”Pysy sitten poissa sieltä netistä, jos kerran on niin kamalaa, sinä ikonostaasin irvikuva.” Niin itse asiassa pysynkin. Tai jos harhaudun palstoille lueskelemaan, niin en ainakaan esitä kommentteja. Minun vaikenemiseni ei ole kovin suuri menetys ihmiskunnalle, mutta tiedän, etten ole yksin. Mitä se merkitsee ja ketä se palvelee, että yhä useampi katsoo parhaaksi pitää suunsa ja twitter-nokkansa kiinni? En osaa vastata, mutta aavistelen, että ilmiö voi olla vakavampi ja surullisempi kuin miltä se äkkiseltään näyttää.
Sari Peltoniemi
