Hitler ja Blondi. Ensi-iltayleisö kokoontuu savuiseen katsomoon. Kaasua!? Kun esityksen lopussa Seela Sella hypähtelee kiitoksiin herttaiseksi itsekseen taas palanneena, on kaikille selvää että sanomaton repliikki on: ”Se on täytetty!”.
Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelainen -näyttämöllä sai keskiviikkona kantaesityksensä Michael Baranin kirjoittama ja ohjaama Hitlerin sielunmaiseman kuvaus juutalaisnaisen tulkitsemana. Näytelmä on yhteistuotanto Kansallisteatterin kanssa, jossa se saa ensi-iltansa syksyllä.
Hitleristä eteemme maalattu kuva muistuttaa mahdollisuudestamme tulla tietoiseksi omasta varjostamme. Sen kanssa on syytä oppia tulemaan toimeen – siksikin, ettei taipumuksemme kanavoida paha toisen ihmisen ominaisuudeksi nappaa yliotetta. Saamme väkevän mieleenpalautuksen laumaeläimen luonnostamme seurata johtajaa oma ajattelumme unohtaen.
Kirjatkaamme aluksi, että tapoimme natsihallinnon 1933 – 1945 aikana koko joukon siviilejä: juutalaisia, slaaveja, vapaamuurareita, Jehovan todistajia, ruusuristiläisiä, homoseksuaaleja… Uskoimme puhtaan arjalaisen rodun ylivoimaan, ja rotuhygienian nimissä katsoimme tarpeelliseksi eliminoida myös kehitysvammaiset ja mielisairaat, joskus tosin sterilointi sai riittää. Olimme niin systemaattisia kuin sotaoloissa pystyimme, mutta kukapa olisi ehtinyt pitää kaikista lukua! Sodan voittajat ovat arvioineet, että saimme ankarasti ponnistellen hengiltä 11 – 17 miljoonaa ihmistä. Tehtävämme jäi kesken, mutta perintömme jatkajia on löytynyt kiitettävästi.
Meitä juutalaisia natsit alkoivat vainota pian Hitlerin noustua Saksan Führeriksi vuonna 1933. Nürnbergin lait 1935 veivät kansalaisoikeutemme ja kristalliyöksi kutsuttu terroriaalto marraskuussa 1938 antoi omaisuutemme tuhoamiselle, ryöstämisellemme ja kaikkinaiselle häpäisemisellemme uuden suunnan ja voiman. Pian olimme keltaisella daavidintähdellä merkittyinä helppo maalitaulu. Kansanmurhamme eteni ampumalla sekä näännyttämällä ghetoissa ja vankityöleireillä. Vielä voitonuskoisten natsien vuonna 1942 tekemä ”lopullinen ratkaisu, Endlösung der Judenfrage” johti tuhoamisleireille ja kaasukammioihin. Kuusi miljoonaa, kaksi kolmasosaa meistä Euroopan juutalaisista sai natsien käsissä surmansa. Meille holokausti oli Shoah, katastrofi.
Me neuvostosotilaat saavuimme natsien keskitysleireistä suurimpaan, Auschwitz-Birkenauhun, 27.1.1945. Natsit olivat paenneet, leirillä oli jäljellä muutamia tuhansia luurangonlaihoja vankeja. Sodan voittajina näytimme maailmalle natsien kauheuden ja tuhotyön laajuuden. Vähemmälle huomiolle jäi se, että oman Stalinimme terrori tuhosi 1920-30 -luvuilla noin 25 – 30 miljoonaa Neuvostoliiton kansalaista ja se, että holokaustista jo sodan aikana vihiä saaneet monet liittoutuneiden hallitukset pitivät tuolloin juutalaisten kohtaloa heidän omana syynään.
Moni meistä saksalaisista oli innolla mukana rodunpuhdistustalkoissa.
Ja me Suomessa ummistimme silmämme ja suljimme korvamme.
Mistä ikiaikainen juutalaisvastaisuus kumpuaa?
”Sen tähden että tämän teit etkä kieltänyt minulta ainokaista poikaasi” sanoo Jumala Aabrahamia koeteltuaan, ”minä runsaasti siunaan sinun jälkeläistesi luvun paljoksi kuin taivaan tähdet ja hiekka, joka on meren rannalla, ja sinun jälkeläisesi valtaavat vihollistensa portit. Ja sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki kansakunnat maan päällä, sen tähden että olit minun äänelleni kuuliainen.” (1 Moos 22: 16-18).
Niin määräsi Herra juutalaiset valituksi kansakseen.
Antisemitismiä – juutalaisvihaa ja -vainoa – on esiintynyt jo antiikin aikana. Vihan peruste on löytynyt milloin eristäytyneen vähemmistön oudoilta vaikuttavista tavoista, milloin kateudesta ja salaliittoteorioista, milloin Kristuksen murhasta, milloin vain sopivan syntipukin tarpeesta. Juutalaisten viaksi on aikojen saatossa ehditty langettaa koko ihmiskunnan paha.
Natsien sosiaalidarvinismi määritteli juutalaisten olevan perimältään taipuvaisia tuhoavaan käytökseen. Hitlerille juutalaiset eivät olleet uskontokunta tai rotu. He olivat ”epärotu”, joka oli tuhottava Euroopan ja koko ihmiskunnan pelastukseksi.
Kuinkas näin kävikään?
Hitler ja blondi -produktion juuri on vuosikymmenten takana, ehkä jo niissä 1960-luvun alun vuosissa kun Sellat vihittiin ja Tampereen Pispalan kasvatti Seela Sella ryhtyi opiskelemaan juutalaisuutta, johon hän pian kääntyi. Samoina vuosina syntyi myös juutalaistaustainen näytelmämme käsikirjoittaja-ohjaaja Michael Baran. Päätös yhteistyöstä kirkastui nopeasti pari vuotta sitten, kun Baran tuli kysyneeksi Sellalta, minkä roolin tämä vielä erityisesti haluasi näytellä. Napakka vastaus: ”Hitlerin!”
Kun Seela Sella syntyi 30.12.1936, Hitler oli ollut näkyvä hahmo Saksan politiikassa jo toistakymmentä vuotta ja maan diktaattori vuodesta 1933. Itävalta liitettiin Saksaan helmikuussa 1938, kun Seela tapaili ensimmäisiä askeleitaan ja sanojaan.
Seela Sellan avioiduttua perheessä mietittiin, kumman palo esiintyä on vahvempi. Puoliso Elis Sella lupasi, että Seela saa mennä ja hän jää. Kun taas parisuhdeterapeutti oli myöhemmässä perheen elämän taitteessa aikansa peukaloinut puolisoita, oli toteamus: ”Elis jo menköön, mutta Seelan on hyvä jäädä”.
Ilman luomisen paloa ja monisärmäisyyttä – kykyä tuntea ja analysoida, olla hyväksymättä mutta yrittää ymmärtää -, emme näkisi nyt tätä Hitleriä, Seela Sellaa, suomalaista juutalaisnaista, esittämässä miestä, jota enemmän kukaan ei ole kyennyt juutalaisia vihaamaan ja tuhoamaan.
Kevyt dramaturgia, vaikuttava näyttämökuva, vahvat roolisuoritukset
Monitaituri Michael Baran on tällä kertaa sekä käsikirjoittanut että ohjannut näytelmän. Rakenteellisesti Kolmetoista laulua diktaattorille, saksanpaimenkoiralle ja pianolle on vaihteleva ja epäkronologisuudessaan sopivan yllätyksellinen.
Kolmessatoista laulussa – kohtauksissa – valotetaan muun muassa Hitlerin seksuaalisuutta (Morsian, Geli), ajattelun käännekohtia (Siitä hetkestä kaikki alkoi) ja natsien uskomatonta kykyä vetää saksalaiset mukaansa (Lompakot). Hitlerin sotaonnen kääntymisvaiheet on taitavasti paketoitu yhteen lauluun, Erään koiran päiväkirjaan.
Tampereen monissa liemissä kiehunut valistunut teatteriyleisö kaipaili esityksen jälkeen vahvempaa dramaturgista otetta. Tekstiä on näet paljon ja monologit ovat pitkiä. Kansanvalistus nousee tässä esityksessä suurempaan rooliin kuin kontakti näyttelijöiden välillä. Oliko kirjailija Baran niin mieltynyt tekstiinsä, että ohjaaja-dramaturgi Baran jäi toiseksi?
Tarja Simonen käsistä syntynyt lavastus ja eritoten valkoiset ilmapallot ovat oivaltava tarinan kuvituspohja. Niissä Hitlerin innovoimat ja valtakunnan ykkösarkkitehdin Albert Speerin loihtimat suurisuuntaiset Welthauptstadt Germania -Berliini-suunnitelmat kimmeltävät ja puhkeavat. Samoin propagandaministeri Joseph Goebbelsin Hitlerille lahjoittamat Mikki Hiiri -elokuvat ovat mitä parhaimmilla kankaillaan ilmapalloissa, kun seurue viettää leppoisia hetkiä Obersalzbergillä.
Seela Sella muuntuu näytelmän alussa hitaan mietteliäästi Hitleriksi. Viikset liimattuaan ja uniformuun solahdettuaan Sella asettuu rooliinsa vailla tarvetta demonisoida sisariensa ja veljiensä surmaajaa. Sellan työ on takuuvarmaa niin haaveilevana, pettyneenä, raivoavana kuin hajoavana Hitlerinä. Niin haavoittunut taiteilijasielu kuin velvollisuuteensa vyöttäytynyt Saksan ylkä ja messias piirtyvät uskottavasti. Esityksen päättävä jiddishinkielinen kehtolaulu napittaa roolin oivallisesti lähtöpisteeseensä.
Elettyä elämää. Ura täynnä tutkittuja ja näkyviksi avattuja ihmissieluja. Kerroksia mistä kuoria!
”Mä en halua aina tietää, mitä sieltä tulee. Se on paljon jännempää mullekin, ja sitten myös yleisölle. Ei se semmoinen ittensä nuuskiminen mistään kotoisin ole. Mutta se on sama rooleissakin. Monta kertaa tapahtuu niin, että ei tiedä, että mä olen tuottanut tuommoisenkin asian. Mä oon ajatellut toista, mutta sieltä onkin tullut alta jotain, mitä mä en ole huomannutkaan.” (Seela Sella Taiteilijaelämää -sarjan haastattelussa 16.3.2009, Ylen elävä arkisto Yle Areenassa)
Hitlerin saksanpaimenkoira Blondia esittävä nuori Verneri Lilja selviää moni-ilmeisestä koiranvirastaan tyylikkäästi. Blondi kiertyy alun seremoniamestarista elämäkerturin kautta Hitlerin tapojen ja tunteitten tulkiksi pitkät tekstit kiitettävästi halliten ja selkeästi artikuloiden. Rapsutettavana oleminenkin sujuu, mutta etenkin Lilja osuu kohdilleen Führeriä kritiikittömästi ihannoivana salskean saksalaisen nuorukaisen perikuvana. Myös huumori napsahtaa iskevästi, kun on sen paikka.
Hitler olisi mitä ilmeisimmin inhonnut sekä lavastusta että Mariola Aniolekin ensi-iltavuorossaan sujuvan tyylikkäästi tulkitsemia Karlheinz Stockhausenin pianosävellyksiä. Lähisuvussaan sekä natsiajan vainottuja että vainoajia nähnyt Stockhausen halusi olla sodanjälkeisenä aikana natsismin antiteesi ja heittää vanhat kaavat mäkeen. Mukana musiikkipaketissa on toki myös Hitlerin lempisäveltäjä Richard Wagner.
Työnväenteatteri pitää katsojansa ajassa ja virkistää muistia
Juuri ilmestynyt Mikko-Olavi Seppälän Parempi ihminen, parempi maailma. Suomalaisen työväenteatterin päättymätön tarina kuvaa teatterin tekemistä tänä vuonna satavuotiaan Työväen Näyttämöiden liiton suojissa. Seppälä muistuttaa viisaasti: ”Työväenteatterin historiassa on olennaista se, että se toimii yhteisön keskellä. Se ei voi vetää ihan omaa linjaansa riippumatta yleisön mausta.” Kun monet merkittävät teokset menevät tänäkin keväänä puolityhjille saleille, tämän kysymyksen äärelle on syytä TTT:ssäkin hiljentyä.
Hitler ja Blondi jatkaa tematiikaltaan ja paatokseltaan kunniakkaita työväenteatterin perinteitä ja edustaa ainakin ennakkomyynnin perusteella näytelmää, jota myös halutaan tulla katsomaan.
”Olen tuhlannut viimeiset 15 vuotta elämästäni uusnatsismille ja natsiaatteen levittämiselle Suomessa ja ulkomailla. (…) Olen tuominnut ja syrjinyt ihmisiä ja kokonaisia väestöryhmiä etnisen, kulttuurisen, poliittisen, uskonnollisen ja seksuaalisen suuntautumisen perusteella ja siten rikkonut ihmisyyden perusperiaatteita ihmisoikeuksista. (…) Tämä on tunnustukseni, joka minun täytyy antaa itseni, yhteiskunnan ja loukkaamieni ihmisten edessä ja toivoa anteeksiantoa. (…) Ne, jotka vielä haaveilevat natsiaatteen uudesti noususta, toivottavasti ymmärtävät tämän tunnustuksen merkityksen: Viha ei kannata.” – Näin olisi suonut kirjoittavan Adolf Hitlerin, mutta hänen testamenttinsa oli toinen: ”Jälkipolvet, jatkakaa, antakaa palaa!” Edellä lainattu teksti on Pohjoismaisen vastarintaliikkeen Suomen osaston vuonna 2008 perustaneen Esa Henrik Holapan kirjasta ”Minä perustin uusnatsijärjestön” vuodelta 2016.
Auschwitz-Birkenaun kuolemanleirin vapautuksesta tuli tammikuussa kuluneeksi 75 vuotta. EU-maissa vietetään tammikuun 27. päivää vainojen uhrien muistopäivänä.
On jaksettava muistaa, jotta sama ei tapahdu uudestaan. Siksi vein teinipoikani Auschwitzin leirimuseoon viime elokuussa. Siksi tuon heidät myös tämän näytelmän ääreen.
PEKKA GESTRIN