Keskustelua nimen alkuperästä: Lempäälä lienee lempeä

Lempäälä-nimen selittämisessä ei siis tarvinne turvautua Lempäälässä maahan pudonneeseen meteoriittiin, paholaiseen eikä pallosalamaan, Mikko Heikkilä toteaa.

Lempäälän-Vesilahden Sanomien nettisivuilla ja printtilehdessä on viime aikoina käyty keskustelua paikannimen Tampere (LVS 22.6.2020) ja etenkin paikannimen Lempäälä alkuperästä (LVS 5.7.2020, 15.7.2020). Keskustelijoina ovat olleet lempääläinen tietokirjailija Juha Kuisma (nimistä Tampere ja Lempäälä) sekä enonkoskelainen metsänhoitaja ja matkailuopas Ilmari Kosonen (nimestä Lempäälä). Kieli-, yleis- ja kirkkohistorian ammattitutkijana tervehdin ilolla ihmisten kiinnostusta ja innostusta aineetonta kulttuuriperintöämme kohtaan. Sekin on nähdäkseni lähtökohtaisesti terveellistä, että suomalaiset eivät automaattisesti niele purematta yliopistotätien ja -setien puheita ja kirjoituksia.

Jotta Lempäälän-Vesilahden Sanomien lukijoille ei kuitenkaan jäisi nyt käydystä keskustelusta sellaista vaikutelmaa, että tieteellinen(kin) nimistöntutkimus eli onomastiikka on lähinnä selitysten sepittelyä, että mitkä tahansa esitetyt nimenselitykset olisivat keskenään yhtä hyvin tai huonosti perusteltuja ja siten yhtä (epä)todennäköisiä ja että harrastajatutkijoiden nimenselitykset eivät kiinnostaisi ketään ammattitutkijaa, haluan todeta nimien Lempäälä ja Lempoinen (> ru. Lembois) alkuperästä, historiasta ja iästä tässä aiemmin julkaisemattomia nimistötieteellisiä havaintoja sisältävässä kirjoituksessani seuraavaa. (Nimestä Tampere en tässä kirjoita, koska olen kirjoittanut siitä laajasti alan johtavissa ammattilehdissä vuosia sitten.)

Nimen Lempäälä ensimaininnat (yht. 3 kpl) sisältyvät tunnetusti Lempäälän Kuokkalassa 9.1.1439 päivättyyn asiakirjaan, jossa Lempäälä (Læmp(p)æla) esiintyy jo olemassa olevan, Ylä-Satakuntaan kuuluvan (kirkko)pitäjän nimenä (DF nro 2279). Nykyinen kunnannimi on keskiaikaisen kirkkopitäjän nimen perua.

Ilmari Kosonen julistaa Lempäälän olleen alkujaan *Lemienpäälä ”Soidenpuoli”, johon sisältyvä nimenosa *päälä olisi proto- eli kantauralin eli kaikkien suomensukuisten kielten yhteisen kantamuodon puolta merkitsevä sana. Kososen selitys nimelle Lempäälä kaatuu kuitenkin siihen, että jotta se olisi oikea, Ylä-Satakunnassa olisi pitänyt puhua kantauralia 1400-luvulla eli myöhäiskeskiajalla, mikä ei todistettavasti pidä paikkaansa. Heti edellä kirjoitetun perään haluan kuitenkin todeta, että se, että Kososen varmana markkinoima etymologia nimelle Lempäälä ei kestä kriittistä tarkastelua, ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki hänen elämänsä aikana esittämänsä nimenselitykset olisivat virheellisiä, sillä jokainen etymologia on arvioitava erikseen.

Kuten jo kauan on oletettu (ks. esim. Suomalainen paikannimikirja), erisnimeen Lempäälä sisältyy hyvin todennäköisesti Suomen paikannimistössä yleinen yleisnimi lempi, joka muuten lienee sukua sanoille lämmin ja lämpö (Heikkilä 2015), sillä lempi on alkujaan viitannut tuleen, palamiseen, leimahtamiseen ja kipinöintiin (SSA). Tulisuudesta ovat kehittyneet yhtäältä palavan rakkauden ja siitä hyväntahtoisuuden ja toisaalta polttavan riivaajan merkitykset. Lempeä, lempeys, lemmeh/lemmes ʼsuopeus, suosiollisuus, hyvyysʼ, lempo(i) jne. ovat sanan lempi johdoksia (SSA, VKS).

Lempäälän etymologian tapauksessa jäljelle jää lähinnä kysymys, onko nimen Lempäälä vartalo yleisnimen lempi sisältävä henkilönnimi Lempi(j)ä vai yleisnimi, ja jos se on yleisnimi, niin missä lempi-sanaperheen merkityksessä? Nimistöntutkimuksen kannalta Lempäälä ei onneksi ole ainoa laatuaan, sillä joko täysin tai melkein samanlaisia paikannimiä on suomen kielen puhuma-alueella kymmenittäin, suorastaan kolminumeroinen lukumäärä.

Valtaosa näistä ns. paralleelinimistä on talon tai tilusten nimiä; esimerkiksi Lempäälä, Lemppälä, Lempeelä, Lempaala, Lempeälä ja Lempiälä (< *Lempi(j)ä-lä, *Lempeä-lä, *Lempehe-lä, *Lempähä-lä) sekä Lempiö, Lempiäinen, Lemmetyinen, Lemmo(i), Lempoinen ja Lempola (Nimiarkisto). Johdokseen –la/--päättyvät talonnimet sisältävät puolestaan tyypillisesti henkilönnimen. Tätä taustaa vasten on minun(kin) mielestäni luontevinta selittää nimi Lempäälä muinaissuomalaisen henkilönnimen Lempi(j)ä sisältäväksi asutusnimeksi, talonnimeksi. Mahdollisen rajoissa on myös, että tilan tai tiluksen nimet Lemmes, Lempää(-), Lemmas, Lempaa jne. sisältävät yleisnimen lemmeh : lempehen (< lempi) ja viittaavat tarkoittamansa paikan suosiollisuuteen (vrt. Juha Kuisma, LVS 2015, 2020).

Kirkkopitäjä sai hyvin usein nimensä kirkonpaikan nimestä, ja kirkonpaikalle tarvittiin niin ikään usein uusi, selventävä nimi, Lempäälän tapauksessa Lempoinen (Læmposs v. 1465 (DF nro 3253)), kun kirkonpaikan nimi oli alkanut nimetä koko pitäjää. Lempäälän tapauksessa tuo tarve ilmaantui vasta 1400-luvulla. Kirkon sijaitessa Aimalassa tarvetta ei vielä ollut.

Lempo-nimissä on muuan äänteellinen yksityiskohta, joka mahdollistaa suuntaa antavan ajoituksen kyseiselle nimityypille; lähtömuodosta Lempoi (< lempi) on kehittynyt yhtäältä vanhempi Lemmo(i) ja toisaalta nuorempi Lemppo(inen) heijastaen vanhinta lounaismurteita hämäläismurteista erottavaa äänteenmuutosta (josta ks. Heikkilä 2016).

Nimityyppi on ollut niin sanotusti produktiivinen myöhäisrautakaudella ja varhaiskeskiajalla ja tullut siis käyttöön suuruusluokkaa tuhat vuotta sitten. Tuhansia vuosia vanhasta erisnimityypistä ei siten suurella todennäköisyydellä ole kyse, vaikka kantasana, yleisnimi lempi, onkin vanhanaikaisen taivutuksensa (lempi : lemmen) ja laajan levikkinsä jopa tuhansia vuosia vanhaksi paljastama sana. Vanhin asiakirjamaininta nimityypistä Lempoinen on vuodelta 1346 jKr. Varsinais-Suomesta (Heikkilä 2017: 25).

Olen hyvin tietoinen siitä, että paikallisen kansantarinan mukaan Lempäälän Lempoisissa olisi asunut paikalle nimen antanut piru, lempo (Nimiarkisto). Tässä tapauksessa kansantarina ei kuitenkaan nähdäkseni ole historialliseksi selitykseksi uskottava asian kannalta relevanttien kulttuurihistoriallisten kerrostumien tunnetun aikajärjestyksen perusteella; kunkin alueen ensimmäinen kirkko ruumishautausmaineen rakennettiin tapauksesta riippuen nimittäin yleensä joko vanhan pakanauskon pyhän paikan hiiden välittömään läheisyyteen tai sopivalle etäisyydelle siitä, muttei mihinkään ”pirunpesään”.

Kertomus kirkonkellojen soiton asuinpaikaltaan karkottamasta (usein kiven kirkkoa kohti heittäneestä) pirusta/hiidestä/kalevanpojasta tms. on yleinen kristillisen ajan kulkutarina. Sanatarkasti ”pieni tulinen olio” lempo(i) ei edes liene tarkoittanut mitään pikkupirua vielä esikristillisenä aikana, sillä ei hiisikään ollut vielä rautakaudella mikään persoonallinen pahansuopa uskomusolento, hitto, vaan pakanallisen (poltto)hautausmaan, kalmiston, nimitys; siis pakanallinen pyhä paikka (ks. esim. Heikkilä 2019). Juuri lempo(i) olikin mm. juuri hiiden ja pirun ohella yksi paholaisen nimityksistä uudella ajalla.

Lempäälä-nimen selittämisessä ei siis tarvinne turvautua Lempäälässä maahan pudonneeseen meteoriittiin, paholaiseen eikä pallosalamaan (Juha Kuisma, LVS 23.11.2015, 5.7.2020, 15.7.2020) saati protouraliin (Ilmari Kosonen, LVS 5.7.2020, 15.7.2020), vaan nimien Lempäälä ja Lempoinen selitys lienee yksinkertaisempi ja arkisempi.

 

FT Mikko Heikkilä

kielen- ja historiantutkija, Tampereen yliopiston monitieteisen diakronisen kielentutkimuksen dosentti

 

Lähteitä:

DF = Diplomatarium Fennicum. Kansallisarkisto <df.narc.fi> (19.7.2020).
Heikkilä, Mikko 2015: Mitä asiakirjoista todennetuista keskiaikaisista suomalaisista henkilönnimistä voidaan saada irti. Henkilönnimisysteemit ‒ seminaari Vuosaaren Sofiassa 11.–12.11.2015  <https://blogs.helsinki.fi/personal-name-systems/files/2015/11/Keskiaikaisista-suomalaisista-hl%c3%b6nnimist%c3%a4-Heikkil%c3%a4.pdf>
Heikkilä, Mikko 2016: Varhaissuomen äännehistorian kronologiasta. Sananjalka 58 s. 136–158.
Heikkilä, Mikko 2017: Keskiajan suomen kielen dokumentoitu sanasto ensiesiintymävuosineen. Tampere: Mediapinta.
Heikkilä, Mikko 2019: Monitieteinen tutkimus kristinuskon tulosta Suomenlahden pohjoispuolelle ‒ kristinuskoon tutustumisen, kristityksi kääntymisen ja kristillisen organisaation rakentamisen ajoitus. Teoksessa Anni Ruohomäki & Anna Sivula (toim.), Tuhansien vuosien tulokkaat: Monen kulttuurin Satakunta. Satakunta XXXV s. 31‒71. Satakunnan Historiallinen Seura.
Jussila, Raimo 1998: Vanhat sanat. Vanhan kirjasuomen ensiesiintymiä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kuisma, Juha 2015: Mitä lempoa ‒ Lempäälän nimen selitys. Lempäälän-Vesilahden Sanomat 23.11.2015.
Nimiarkisto. Kotimaisten kielten keskus.
SSA = Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja. Ulla-Maija Kulonen (päätoim.). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura & Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2001.
Suomalainen paikannimikirja. Päätoim. Sirkka Paikkala. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus & Karttakeskus, 2007.
VKS = Vanhan kirjasuomen sanakirja. Päätoim. Pirkko Kuutti. Kotimaisten kielten keskus.