Näin naakkojen ja hanhien lajirunsauden riivaamassa keskusteluilmapiirissä muistui mieleeni eräs lintuihin liittyvä lapsuudenkuva kotiseudulta. Se ei osoittele mitään eikä ketään. Ehkä vain sen, että ”elettiinpä ennenkin, vaik’ ojan takan oltiin”.
Maailma, mutta myös Lempäälän keskustasaaren pääraitti vesikannasten välissä, oli kymmeniä vuosia sitten hyvin erilainen. Pikiteitä ei kylässä ollut vielä unelmissakaan. Sorateitä kovempaa alustaa Lempäälässä edustivat vain Valtion Rautateiden kiskoparit. Autojakin oli raitilla vielä harvakseen, ja niiden seassa näki sekä hevosia että hevosmiehiä.
Ennen autojen jäärata-ajokautta, oli eräänä lempääläisten talviajan kohokohtana Ahtialanjärven jäällä ajetut talviravit. Niihin osallistui laajalti kunnan alueen ulkopuolistakin joukkoa. Esillä oli ensisijaisesti silloisen suomalaisen hevoskannan jalostusaste, vaikka kantakirjoja ei taidettu kisapaikalla edes kysellä. Paikalla oli toki lukuisa määrä hevos- ja raviasiantuntijuuden parhaina edustajina pidettyjä henkilöitä, romaneja.
Tästä hevosen sillasta pääsemme muistumaani eli varislintujen pitkään muistiin sekä hevosten ja romanien yhteiseloon niiden kanssa lähes 70 vuotta sitten.
Lempäälän kanavalta pohjoiseen kirkolle ja etelän suuntaan Viialaan päin kulki vanha Tampereentie. Se johti nykyisen Lempoisten ala-asteen vieritse, silloisten Kauppilan ja Piispasen kauppojen ohi haarautuen siitä myös Vesilahden suuntaan.
Peltotilkkujen, pikkuteiden sekä läheisten rintamamiestonttien väliin jäi vajaan puolen hehtaarin suuruinen kolmio joutomaata, joka ei tuohon aikaan näyttänyt olevan kenenkään omistuksessa. Kenties sen hyödyntäminen oli vain unohtunut ja siksi sitä ei koskaan viljelty tai rakennettu. Nykyään sillä tienoin sijaitsee mm. kehitysvammaisten toimintakeskus. Vesilahden tienhaarakin on siirretty jo aikoja sitten lähemmäs nykyisen ysitien linjausta.
Täysin hyödyntämätön ei alue suinkaan ollut. Vielä viisikymmenluvun alkuvuosina joutomaan kolmioon rakentui kerran vuodessa oikea vanhan ajan mustalaisleiri. Sen operettimuunnelmasta on yhä falskeja muistumia vanhoissa SF:n filmeissä.
Lempäälässä leiriytynyt joukko oli tavan mukaan samaa sukukuntaa ja kasvoi siinä kuin muutkin sodanjälkeiset ikäluokat. Niinpä romaniväkeä, miehiä, naisia ja lapsia, oli joka vuosi leirissä aina riittävästi. Oli myös telttoja, hevoskärryjä kuomuilla ja ilman, hevosia sekä hevosten apetta, heinää ja kauraa.
Naiset kävivät ympäristön kylissä ja taloissa käsityökauppaa ja miehet hieroivat omia kauppojaan hevosista tai hevosten varusteista ja appeesta. Myös Hauralan kahdella päätiellä oli jokavuotisena näkymänä muutama perhekunta kärryineen. He poikkesivat vain niissä taloissa, joissa heidät hyväksyttiin tai ainakin siedettiin vuoden kiertoon kuuluvana piristeenä. Jotain sanomatonta ja molemminpuolista kohtalonyhteyttä saatettiin kokea uusasutustilojen karjalaissiirtolaisten kanssa.
Taloista annettiin kaupanteon vastineeksi ja sitten vain muuten hyvästä tahdosta perheille ruokatarvikkeita, ehkä vaatettakin. Joskus romaniperheen emäntä sai myös keittää omalle väelleen korvikekahvit omalla pannulla ja talon vedestä oikean hellan päällä. Kauranjyvät ja kuivaheinä olivat varsin haluttuja ja toisaalta melko varmoja saada taloista. Hevostaloudessa maalla vielä osin elettiin ja kauraa viljeltiin rehuna yleisesti. Muutaman kesäisen päivän ajan mustalaisleiri poltti leirinuotioitaan, eli ja oleskeli omassa rauhankolmiossaan, kunnes tuli aika siirtyä seuraaviin maisemiin muualle Suomeen.
Leirin purkauduttua, oikeastaan jo sen oloaikanakin, varislintujen määrä edellä mainitun maakolmion piirissä lisääntyi joksikin aikaa usealla sadalla yksilöllä. Laaja ja tihentyvä parvi variksia ja jokunen kirkokylän naakka nauttivat päivätolkulla hevosten kauramoottorien kertaalleen läpäisseestä aineksesta. Joutomaakolmiossa sitä riitti yllin kyllin ja pitkään.
Varislinnut ovat tunnetusti viisaita. Ne ovat aikanaan siirtäneet ja siirtävät yhä perimässään parhaita elinmahdollisuuksia omille jälkeläisilleen. Nykyiset Hauranlantien alkupään asukkaat eivät ehkä tätä juttua lukiessaan usko, että luonnonjärjestyksen muisti voisi olla näinkin pitkä. Sen sijaan heilläkin lienee ympärillään nähtävissä ja kuultavissa jokapäiväisen linnuston muistutus jo kauan sitten taivaaseen muuttaneesta mustalaisleiristä ihmisineen, hevosineen.
Ahti Granat
