”Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?
Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan
Tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan, ole edes ollut olemassakaan
Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, ettet huomaakaan?
Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista, et koskaan saanut otettakaan?
Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan
Minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan”.
Tässä ote kauniista nostalgisesta kappaleesta nimeltään ”Ikävä”. Se on yksi vähän aikaa sitten menehtyneen Pave Maijasen ikimuistoisimmista biiseistä: R.I.P. (”rest in peace, levätköön rauhassa”) Pave Maijanen. Nostalgia (= kreik. nóstos ’kotiinpaluu’ ja -algíā ’tuskaisuus’, koti-ikävä) tarkoittaa eilisen ikävää, ja minä olen nostalginen ihminen. Entäpä sinä? Liittyykö tämä eilisen ikävä ikääntymiseen, kun täytän ensi kuussa 56 vuotta? Mutta kun minä olen ollut nostalgikko jo nuorenakin. Muistan aina kun yläasteella n. 14-vuotiaana luokkakaverit kysyivät minulta musiikkimakuani. Vastaukseni ei ollut Teddy & The Tigers vaan Metro-tytöt. Ja kyllä minulle naurettiin… Minua pidettiin ihan nynnynä. Nuorena en koskaan halunnut pitää farkkuja, kuten muut ikäiseni. Pukeuduin aina jotenkin vanhahtavaan tyyliin. ”Kumma tyyppi”, koulukaverit tuijottivat.
Vuosien mittaan olen entistä enemmän oppinut rakastamaan huomisen sijasta enemmän eilistä. Ahnehdin Ylen Elävän Arkiston mustavalkoisia arkistofilmejä: välähdyksiä menneisyydestä. Minua koskettavat nuo ihmiset, jotka katsovat tähän hetkeen tuolta kaukaa menneisyydestään. En pidä tietokoneista ja älykännyköistä vaan haluaisin enemmän kirjoittaa ruutupaperille tai naputella kirjoituskoneella (toki sähköisellä kylläkin). Kiekolla veivattava lankapuhelin se vasta olisi jotakin. Eiliseen kaipaisin, mutta kun sinne ei ole paluuta vai onko?
Meillä on Vesilahden pappilan salissa muutamia mustavalkoisia henkilökuvatauluja. Kyse on tavallisista minulle tuntemattomista ja jo kauan aikaa sitten edesmenneistä vesilahtelaisista ihmisistä. He katsovat salissa olijaa suoraan silmiin. He katsovat meitä kaukaa menneisyydestä… ajasta jota ei enää ole… vai onko? Minusta on alkanut tuntua siltä, että osa minustakin on ollut olemassa jo kauan ennen nykyisyyttäni. Siksi koen niin suurta vierautta tälle ajalle ja löydän itseäni entistä enemmän menneisyydestä. Olen alkanut ymmärtämään entistä paremmin minua vanhempien ihmisten kertomuksia lapsuudestaan, jolloin mansikat maistuivat makeammilta ja aurinko paistoi lämpimämmin.
Aika on ihmisen keksintöä. Ikuista on tämä kuluva hetki, jossa on läsnä eilinen ja huominen. Me jätämme joka päivä jälkiä paikkoihin, joissa elämme ja olemme sekä ihmisiin, joita kohtaamme. Ne ovat sielunkuvia: Elämän ikuisia sormenjälkiä. Ne jäävät kertomaan meistä ja elämästämme sitten, kun meitä ei enää täällä ole.
Lopuksi tehtävä Sinulle: kuuntele Jenni Vartiaisen biisi ”Minä ja Hän”.
Siunausta ja Valoa Elämääsi toivoen KirkkoHarri Vesilahdesta
