Kuluneena vuonna nuoret ovat nousseet julkisuuden valokeilaan syyllistyessään vakaviin rikoksiin. Erityisesti pääkaupunkiseudulla on kirjattu useita raakoja, jopa poikkeuksellisen julmia rikoksia, joiden tekijät ovat olleet pääosin nuoria, joukossa melkeinpä vielä lapsia. Teot ovat olleet suorastaan käsittämättömiä ja Suomen rikoshistoriassa liki ennen kuulumattomia.
Mistä pahoinvointi oikein johtuu? Tätä kysyttiin taannoin Helsingin Sanomien haastattelussa Aseman lapset ry:n toiminnanjohtaja Christian Wentzeliltä, joka kohtaa työssään nuorten elämän kirjon. Wentzelin mukaan yhtä syytä on mahdoton nimetä, mutta osasyynä on yhteiskunnan nopeassa tempossa, jossa pärjäämisessä ei ole kaikilla nuorilla samoja edellytyksiä.
”Aina on hyvä muistaa, etteivät nuoret ole mikään homogeeninen joukko. Suurella osalla nuorista menee hyvin, mutta ongelmat tuppaavat kasaantumaan niille, joilla on muutenkin elämässään vaikeuksia”, Wentzel sanoo HS:n haastattelussa.
Kun lasten ja nuorten ongelmia pöyhitään, on tapana osoittaa syyttävä sormi vuoroin kotia, vuoroin koulua kohti. Valitettavasti osa vanhemmista ei jaksa eikä osaa kasvattaa lapsia. Tähän on monta syytä, kuten Wentzelkin viittaa. Yhtä kaikki myös koululta puuttuu välineitä ja ennen muuta resursseja ottaa kasvatustehtävä.
Tätä vahvistaa ne monet viestit, jotka kouluviranomaiset ”kädettömänä” ja lopen uupuneina ovat päättäjille lähettäneet.
Sanotaan, että lapset tarvitsevat rakkautta ja rajoja. Tämä pitää tietysti paikkansa, mutta sama koskee myös nuoria. Tunnustan olevani perinteisen kasvatuksen vaalija ja uskon, että hyvä lapsuus ja nuoruus saa (tai ei sitten saa) elämän kestävät eväät ensisijassa kotoa. Vanhempien antamalla esikuvalla on ratkaisevan suuri merkitys.
Jos vanhemmat laiminlyövät esimerkiksi yhteiskunnan normeja tai puntaroivat liiaksi mikä kannattaa, mikä ei, on turha odottaa lapsilta ja nuorilta tervettä asennetta vaikkapa työntekoon. Vai mitä sanotte tästä? Eräs ammattikoulun opettaja kertoi minulle tuskastuneena vähän kovistelleen ainaista myöhästelijää ja ehdottaneen, että eikö vanhempasi voisi herättää sinut kouluun. Poika oli ollut hetken hiljaa ja viimein todennut, että hän on meillä ensimmäinen joka sattuu heräämään, sillä vanhemmat eivät ole olleet vuosiin töissä.
Opettaja oli mennyt hiljaiseksi. Mitäpä tuohon sanoa. Mistäpä poika-parka olisi arkielämän rytmin esikuvaa ammentanut, jos vanhemmatkin kerta heräilevät joskus pitkin päivää.
Hannu Salonpää
