Herään aamulla joskus milloin sattuu, koska päivän ensimmäinen etäluento on vasta iltapäivällä. Haluaisin tehdä ennen sitä jotain järkevää, mutta kaikki tuntuu turhalta.
Nousen kuitenkin sängystä ja teen aamupalaa – kuppi kahvia on yleensä ollut päivän kohokohta. Tiedän, että aamukävely, joka imitoisi matkaa yliopistolle, voisi myös piristää, mutta en jaksa innostua tästä.
Pakotan itseni kirjoittamaan oppimispäiväkirjaa tai lukemaan tenttiin samalla kun tuntuu kuin yksiöni seinät kaatuisivat päälle. Luento kuluu tuijotellen pimeitä ruutuja Zoomissa. Opiskelukavereita (tai itse asiassa ketään muitakaan ihmisiä) en ole nähnyt pitkään aikaan.
Oma ensimmäinen asuntoni tuntui aluksi juuri minun kodiltani – turvapaikalta, jossa määrään vain minä. Nyt siitä on tullut kuitenkin pelottava huone, jossa olen vankina päivästä toiseen.
Koulutehtäviä, tekemättömiä asioita ja omaa pahaa oloa pääsen pakoon onneksi salille tai lenkille. Urheilu on yksi ainoista asioista, joka tuntuu pitävän minut järjissäni. Haluaisin tehdä sitä koko ajan, sillä se tuo minulle jotain hallinnan tunnetta elämääni. Olen kuitenkin väsyneempi kuin koskaan ennen.
”Miksi olet väsynyt, vaikka et edes tee mitään?”
”Olet nyt juuri siellä, minne halusit päästä monien vuosien ajan. Miksi valitat koko ajan?”
”Nyt sinulla olisi aikaa tehdä vaikka mitä. Mikset ole parempi?”
Pieni ääni päässäni hokee minulle näitä asioita päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen.
Olen kuitenkin onnekkaampi kuin muut kohtalotoverini. Pelkästään se, että jaksan nousta aamulla sängystä ylös, tarkoittaa minulla menevän todella hyvin.
”Tämä on teitä yhdistävä sukupolvikokemus, koittakaa nyt vain jaksaa.”
Tällaisen viestin hallitus lähetti opiskelijoille keväällä pitämässään tiedotustilaisuudessa. Ilmeisesti on hienoa olla samassa veneessä muiden kanssa, vaikka vene on uppoamassa ja apua huudetaan.
Kun peruskoulun ja toisen asteen lähiopetuksen tärkeyttä korostettiin, korkeakouluopiskelijat unohdettiin täysin. Tiedostan toki, että iän myötä vastuu omasta opiskelusta siirtyy opiskelijalle itselleen ja näin korkeakouluissa on aina toimittu. En silti ymmärrä, miten meidät on voitu hylätä näin pahasti katsomaan luentotallenteita ja kirjoittamaan esseitä yksin koteihimme.
Tällä tavallako tulevaisuuden ammattilaisia halutaan kouluttaa? Jos sama linja jatkuu vielä pitkään, voin luvata, että pian teillä on työelämässä vastassa joukko epämotivoituneita, mielenterveyden ongelmista kärsiviä ja loppuunpalaneita vastavalmistuneita. (Ja monet ovat jättäneet leikin kesken jo nyt.)
Kun opiskelijoiden ahdingosta kirjoitettiin lehdissä, luin kommenttiosiosta syyllistäviä puheenvuoroja siitä, miten olemme vain itsekkäitä ja haluamme bilettämään muiden turvallisuudesta välittämättä.
En kiistä sitä, ettenkö haluaisi päästä viettämään sitä opiskelijaelämää, jota minulle on aina luvattu ja jonka eteen tein töitä kolme pääsykoekevättä niska limassa. Isoäitini sanoi äidilleni ja äitini sanoi minulle, että tämä tulee olemaan ihmisen parasta aikaa – uusia ystäviä, juhlia, kohtaamisia, muistoja, tapahtumia ja itsenäisyyttä enemmän kuin olisin ikinä voinut edes haaveilla.
Vaikka saavutin unelmani opiskelupaikasta, haave oikeasta opiskeluelämästä on lipunut vain kauemmas. Toivon, että se koittaa vielä jonain päivänä, mutta alkuun riittäisi tunne siitä, että kuulun muuallekin kuin yksin kotiin – vaikka vain kirjastoon opiskelemaan.
