Tässä kolumnissa jäljempänä seuraa asioita, jotka ovat vähän noloja tai vähän rumia. Otetaaanpa vaikka nolot ensin.
Viime vuodet ovat olleet kuntakentässä yhtä hullunmyllyä. On ollut kuntaliitoksia. Isompi rikas kunta on ahmaissut köyhät naapurinsa. Onpa käynyt niinkin, että kolme pientä köyhää ja kituvaa kuntaa on pannut hynttyyt yhteen – ja mitä siitä sitten on tullut: yksi isompi köyhä kituva kunta.
Kuntien sisälläkin on ollut aika myllerrystä. No siihen on totuttu, että on erikseen talviorganisaatio ja kesäorganisaatio. Kun kunnan johto on päässyt maistamaan kalliissa koulutuksessa uusinta liike-elämästä lainattua oppia, niin onhan sitä pitänyt kokeilla. Niitä tulee ja menee. Äkkiä niihin väsyy ja ne haudataan. Pysyvämpiä muutoksia on syntynyt, kun on yhdistelty eri hallinnonaloja, eniten ehkä sosiaalia ja terveyttä.
Mitä vähemmän näkyvää sitten on saattanut tapahtua. Köyhä kunta on kiireesti vienyt loppuun investointinsa: vanhainkoti remontoitu, viimeinen päiväkoti rakennettu, vähän asfalttia ja viemäreitä. Aavistettu, että isossa kunnassa pienet tarpeet jäisivät suurten jalkoihin. Kunnan kassasta on kaivettu pohja näkyviin. Kaikki avoinna olevat vakanssit täytetty. Kun yleensä ei ihan heti ketään irtisanota, niin omille tytöille ja pojille on turvattu leipä. Sisäisissä yhdistymisissä on tosin ammuttu omaan nilkkaan: jos esim. terveyspuoli täytti kiireesti omat vakanssinsa, niin sitten oli kaksi talouspäällikköä, kaksi hallintopäälilkköä jne. kukkoilemassa keskenään.
No, entäs ne vähän rumat. Suomessa kunnilla on itsehallinto. Se tarkoittaa, että kunta järjestää alueellaan asukkailleen niitä palveluita, jotka on sen tehtäväksi annettu tai mitkä se on itse päättänyt järjestää. (Nythän sote lähtee alueille) Yleensä on totuttu sanomaan, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Mutta riittääkö se?
Voidaankin kysyä, pitäisikö kunnan enempi taistella asukkaidensa puolesta. Kunta tarvitsee rahaa. Sitä saadaan veroista. Pitäisikö kunnan houkutella härskimmin hyvätuloisia asukkaiksi? Sanotaan, että pitäisi saada yrityksiä. Joo joo, yrityksiä – pitäisi saada työllistäviä yrityksiä. Yritykset itse usein kipristelevät pysyäkseen hengissä, ei veronmaksuun paljon jää, mutta palkkatuloista aina saa.
Ennen vanhaan, ennen näitä EU:n määräämiä kilpailutuksia, oli helpompi suosia paikallisia yrityksiä. Nyt saattaa joku siivousfirma voittaa vanhustenhoidon. Sotkut ovat kaikkien tiedossa! Ennen vanhaan rakennusfirmat saattoivat keskenään sopia, että ota sinä tämä, me otetaan sitten seuraava, laitetaan tarjoukset sen mukaisesti. Nyt jos yrittää laittaa tarjouspyyntöön lauseen, joka haiskahtaa paikallisten suosimiselta, niin ollaan heti markkinaoikeudessa ja homma seisoo. Eräässä pienessä kunnassa kun kassassa oli rahaa vain vähän, johtaja laittoi ensin maksuun paikallisten pienten yrittäjien laskut (niillä kun kyse oli elämästä), isommat saivat luvan odottaa.
Puhutaan kauniisti kuntien välisestä yhteistoiminnasta. Jokainen kuitenkin vetää kotiin päin niin paljon kuin vain voi. Yhteistoiminta onkin ikään kuin eräänlaista härskiyden rajoittamista, kartelli. Rajallisista resursseista kilpaillessa helposti käy niin, että se joka huutaa kovimmin saa enimmin. Entäs tulevat aluevaalit, pitäisikö äänestää joku paikallinen läpi vaikka väkisin.
Peli on kovaa. Härskiydestä tulee mieleeni tuttu juristi, joka laskua kirjoittaessaan totesi, että on parempi kerran hävetä kuin ikänsä katua.
