Kun pieni lapsi on neuvoton tai ihmeissään, hän pistää sormensa, useimmin sen etummaisen, suuhunsa. Tällä eleellä hän ilmaisee hetkellisen tunnetilansa.
Monet ajan ilmiöt ovat panneet aikuisetkin ihmettelemään ja hämmästelemään. Muutamat lapsenmieliset koulukkaat sen sijaan eivät ole jääneet sormi suussa vartoomaan, että mitäpä seuraavaksi. On niinsanotusti pantu paikkoja päreiksi ja aiheutettu sekä julkiselle että yksityiselle omaisuudelle mittavia vahinkoja.
Sosiaalinen media on tehnyt parhaansa ollakseen näissä(kin) asioissa se viisain kollektiivi. Keinot ovat äärestä laitaan, ymmärtävä: ”kyllä mekin tuossa iässä…” ja rankaiseva: ”poliisi vaan paikalle ja vanhemmat vastuuseen…!”. Joukkoon on mahtunut muutama asiallinen kommentti, mutta rakentava kritiikki ei suinkaan ole ollut keskustelun kantava voima.
Omaa mieltäni on näissä vandalisoinnin räikeimmissä tapauksissa vaivannut, että tekijöitä ei ole päästy vieläkään henkilökohtaisesti ja perusteellisesti puhuttamaan. Ainakaan sellainen ei ole välittynyt sosiaaliseen mediaan asti. ”Puhuttaminen” ei ole samaa kuin ”puhuttelu”, koska puhuttamisessa yritetään tosissaan myös kuulla ja kuunnella. Sellainen olisi toteutettava mahdollisimman pian ja ilman kaverijoukon aiheuttamaa sosiaalista painetta. Nämä paineistetut reaktiothan on usein jo tapahtumapaikalla noteerattu.
Luulisi aktiivisen somehälyn aiheuttaneen mielenkiintoa muuallakin kuin vahinkoa kärsineiden piirissä. Ilmiön kitkemisen olisi pitänyt olla jo käynnissä puhuttamisen asiantuntijoiden, tunnistettujen tekijöiden ja heidän vanhempiensa kesken. Vanhempien tukeminen ja varhainen ote on luonnollisesti tärkein, mutta oikeasuuntaisen kasvatuksen painoarvoa olisi lisättävä ajoissa aineopetuksen oheen. Kouluihin voidaan kutsua useammankin tahon ulkopuolista asiantuntemusta vahvistamaan yhteiskunnan viestiä.
Perusteita lasten ja nuorten häiriökäyttäytymiselle on julkisesti arvailtu koronapandemiasta sosiaaliseen syrjäytymiseen ja näköalattomuuteen. Kun syitä haetaan yleisellä tasolla ja nimikoidaan tutuilla kliseillä, on vaarana, että se riittääkin lopulliseksi selitykseksi. Nuo edellä mainitsemani sanamöhkäleet jäävät liian usein tukkimaan aktiivista järjenjuoksua ja asioiden vaatimaa toimintaa.
Varhaisteiniyteen kuuluu ikiaikainen levottomuus. Tämän päivän uusia piirteitä on energiajuomien buustaamien töpeksimisten kuvaaminen kännykällä ja niillä leveily omissa joukoissa. Tyhmyyden sädekehä on nopeasti jaettavissa muidenkin omaksuttavaksi. Nopea viestintä innostaa mahdollisesti yhä suurempiin tyhmyyksiin ja johtaa lopulta yhteiskunnan perusteellisempaan puuttumiseen.
Ikä ei ole mikään sairaus, vaan ohimenevä ilmiö jokaiselle. Suuretkin hölmöilyt voidaan usein korvata rahalla. Seuraamuksien vakavuus kasvaa, ellei ikä ja järki kehity vähintään samaa tahtia.
Olen kolmisenkymmentä vuotta tavannut Suomen ja muutaman muunkin maan vankilahenkilöstöä laitoksissa sekä niiden ulkopuolella. Samoin olen istunut lautamiehenä jonkun vuoden alioikeudessa. Johtopäätös: vankila tai ehdoton vankeus ei itsessään paranna ketään. Monille yksilöille yhteiskunnasta eristäminen on silti ainoa keino päästä eroon päihdekoukusta ja epävarmaksi ajaksi pakoon velkoja ja velkojia. Muutamille kunnille se on yksi keino saada hetken virkavapaata hankalista ja kalliiksi käyvistä kuntalaisistaan. Joillekin desperadoille se on lopullinen ratkaisu henkilökohtaiseen ahdistukseen.
Nämä edellä luokitellut eristämiset eivät aina ole toivottomia tapauksia vankeinhoidolle ja vankilahenkilökunnalle. Ehdoton vankeus piilee varsin usein pitkässä henkilöhistoriassa, jonka alkuhämärääkään ei kukaan enää tavoita.
Vain pieni, mutta sitäkin vaikeampi osa vangeista on jo varhain valinnut uransa ammattirikollisina. Kiinnijääminen ja vankeus ei tietenkään todista menestymisestä, mutta luo väyliä samanhenkisten kanssa verkostoitumiseen, turvatuissa olosuhteissa. Samoin se estää hetkeksi osan avointa rikollisuutta. Mitä korkeammalla ammattirikollisten hierarkiassa on, sen varmemmin välttyy kiinnijäämiseltä ja syytteiltä. En silti suosittele tuota urapolkua ja varoitan jokaista sen aloittamisestakaan edes pikkurikoksilla.
Viranomaiset noudattavat lakeja, joita heidät on pantu valvomaan. Ennen kuin ollaan niin pitkällä, on tavallisella kansalaisellakin velvollisuus puuttua hulluimpiin törpön töihin. Keskustelupalstoilta poimituista puuttumisen keinoista päätellen on silti varmempaa, että yritetään ensin yhdessä jo kotona, kouluissa sekä varsinkin kaveripiirissä. Tyhmyys ei aina edes joukoissa tiivisty teoiksi asti. Silti kaikille osapuolille lähin turvallisin omainen saattaa olla viranomainen. Kunhan sellainen on tavoitettavissa.
