Joskus vuosia sitten puhuttiin, että suomen kielessä on kaksi erityisen vaikeaa sanaa. Enkä nyt tarkoita pitkiä yhdyssanoja tai muita sellaisia, joiden oppiminen tuottaa vaikeuksia vieraskielisille. Kyse on ihan lyhyistä ja napakoista sanoista: anteeksi ja kiitos.
Sanat ovat olleet vaikeita ja niiden käyttö on ollut harvinaista. Niin se on edelleen kiitos-sanan kohdalla. Toki kaupassa asioidessamme kuulemme sen kassahenkilöltä, ja muissa asiakaspalvelutilanteissa sitä myös käytetään. Ne lausutaan kuitenkin vain viran puolesta, koska niin kuuluu tehdä. Myyntikoulutuksissa on korostettu kohteliaan käytöksen merkitystä, ja siihen kuuluu tietysti kiittäminen. Silmiin katsomista on myös korostettu, ja mikäs siinä, jos se tapahtuu luontevasti. Useimmiten se on koulutuksessa opetettu tapa, joka tuntuu asiakkaasta kiusalliselta. Kaupankäynti on oma lukunsa, mutta kuinka usein muutoin tulee sanottua kiitos? Ja vielä niin, että se tulee rehellisesti täydestä sydämestä? Sen lausuminen oikeassa muodossa ja merkityksessä on vaikeaa. Sen takia asia hoidetaan sanomalla ohimennen kiitti tai käytetään jotakin englannin kielen väännöstä.
Anteeksipyyntö on ollut myös harvinainen, ja tarvittaessa sen on korvannut ”oho” tai englannista napattu ”sori”. Nyt sen sijaan pyydetään anteeksi kaikkea ja kaikilta. Anteeksipyynnöt ja pahoittelut ovat yleistyneet niin, että koko yhteiskunta on niitä täynnä. Mitään keskustelua ei Suomessa enää voi käydä ilman, että jossakin vaiheessa joku peruu puheitaan ja pyytää anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa. Ellei hän sitä ymmärrä itse tehdä, sosiaalinen media hoitaa asian, ja pakottaa hänet siihen.
Näissä anteeksipyynnöissä ei ole kyse sanan alkuperäisestä merkityksestä. Alun perin anteeksi-sanan käyttö tarkoitti tilannetta, jossa henkilö tunnusti virheensä eli sanoi olleensa väärässä ja pyysi sitä anteeksi. Nykymaailmassa ei sovi myöntää virheitään, ja anteeksipyyntö tarkoittaakin eri asiaa. Suomessa on viisi ja puoli miljoonaa ihmistä, ja vaikka siitä vähennettäisiin pois lapset, jäljelle jää iso joukko mielensäpahoittajia. Ja kun he kaikki pahoittavat mielensä eri asioista, on vaikea sanoa tai kirjoittaa mitään, johon ei joku taho tarttuisi. He kokevat tulleensa loukatuiksi.
Tuomas Kyrö on luonut tunnetun mielensäpahoittajatyypin. Tämä fiktiivinen hahmo on melko lailla tolkun ihminen, ja hänen harminsa kohteet on helppo ennakoida. Todellisen elämän nokkiinsaottajat ovat toista maata. Heidän vaatiessaan joltakin taholta anteeksipyyntöä, näkyy taas kerran nykyajan ilmiö eli minä-minä-kulttuuri. Ajatellaan aina omien oikeuksien kautta: minulla on oikeus pahoittaa mieleni ja vaatia anteeksipyyntöä. Se on äärimmäistä itsekkyyttä.
Kirjoittaja ei pyydä anteeksi
Lue myös:
