Mihin hävisivät tarinat?

Olipa kerran vähän hölmö jänis, joka kohtasi nälkää näkevän kerjäläisen. Aikaisemmin kerjäläinen oli jo tavannut muita eläimiä, joilla oli kaikenlaista ruokaa köyhäläiselle tarjottavaksi ja näitä ne miehelle sitten auliisti tarjosivatkin. Jäniksellä ei ollut kuin ruohoa, jota kasvoi sen asuinalueella valtoimenaan. Niinpä se sytytti tulen ja päätti paistaa itsensä kerjäläiselle päivälliseksi.

No, jänikselle kävi tietenkin hyvin, kyseessä on satu buddhalaisten pyhiin kirjoihin sisältyvästä tarinakokoelmasta, jossa vähän yksinkertainen jänis osoittautuu kaikista jaloimmaksi ja hyväntahtoisimmaksi. Kerjäläinen on pyhä mies, jumalten kuningas Indra, joka ei suinkaan anna reppanajäniksen tehdä itsestään paistia nuotiolla.

Buddhalaisuus on täynnä vastaavia kertomuksia ja opettavaisia tarinoita, jotka viehättävät myös eurooppalaista ihmistä. Tässä tarinassa jänis vie lähimmäisenrakkauden äärimmilleen. Aivan yhtä hurjiin tekoihin kannustaminen tuskin on tarinan tarkoitus, vaan ydinsanomana on toisista välittäminen ja myötätuntoisuus.

 

Myös Raamattu on täynnä tarinoita, jotka kuitenkin ovat lakanneet nykyajan kirkossa elämästä. Kaikki tietävät kyllä tarinan Joonasta valaan vatsassa. Esimerkiksi National Geographic käytti rutkasti aikaa miettiessään, mikä merenkummajainen Joonan oikeastaan olisi voinut nielaista ja olisiko ihminen sen vatsassa todella säilynyt kolmen päivän ajan.

Harva kuitenkaan tietää, mikä vastarannan kiiski Joona oli. Hän valitti Jumalalle tehtävästään, kun hänen piti mennä kertomaan erääseen kaupunkiin, etteivät nämä nyt Jumalan mielestä eläneet kovinkaan eettisesti. Hän kiukutteli myös, kun Jumalan hänen suojakseen kasvattama risiinikasvi kuihtui jo yhden päivän jälkeen. Voi vain kuvitella sitä harmistusta, kun 40 asteen helteessä ainoa suoja äkkiä lakastuu ja päättää vaihtaa hiippakuntaa.

 

Valaan vatsassa selviämisen sijaan kiinnostavaa Joonan tarinassa on se, miten ihmistä välillä harmittaa ylivoimaisten tehtävien edessä ja miten hän helposti vajoaa pessimistisyyteen, kun auringolta suojaava kasvikin kuivuu kokoon.
Buddhalaisuus elää jatkuvasti tarinoiden kautta ja näin pitäisi tehdä kristinuskonkin. Sekä Vanha että Uusi Testamentti ovat täynnä kiukkuavia, turhautuneita, vihaisia, kostoa janoavia ja toisaalta taas hyviä asioita toisilleen tekeviä ihmisiä.

Nyt kirkko saarnaa joka sunnuntai kuulijoilleen synnistä ja armosta, ja itse viisaudet ja tarinat ovat vaihtuneet kankeaksi oppikokoelmaksi. Tämä näkyy erityisesti luterilaisessa kirkossa, eikä vähiten Lutherin itsensä vuoksi.

Luther oli säkenöivä teoreetikko, ajattelija ja teologi, mutta muuttuiko kirkko hänen myötään liian älylliseksi, vaihtuivatko viisaudet ja kertomukset opinkappaleiden liialliseksi korostamiseksi?

Luther oli myös oman aikansa poliitikko, jonka kirjoitukset tähtäsivät katolisen kirkon paavinvallan horjuttamiseen ja toisaalta omien näkemysten puolustuspuheiksi häntä harhaoppisiksi väittäneitä vastaan.

 

Tarinat ja ihmiset kaikessa epätäydellisyydessään, ne meitä kiinnostavat. Ne saavat ajattelemaan ja pohtimaan, ehkä auttavatkin, kun pohtii oman elämänsä kulkua ja haasteita.