Korona on vain yksi uusi riesa pitkässä kulkutautien historiassa. Vesilahdessakin toimi 1930- ja 1940-luvuilla oma sairaala, jossa hoidettiin ja pidettiin eristyksessä kulkutautipotilaita.
Yksi Vesilahden kulkutautisairaalan potilaista oli 3-vuotias Elina Paloheimo, joka oli hoidossa lavantautiepäilyn vuoksi kevättalvella 1948. Hän muistaa, että hän ikävöi kovasti kotiin ja pujahti yhtenä iltana salaa ulos, karkumatkalle kotiin.
– Ehdin juosta paljain jaloin lumiselle pihalle ennen kuin hoitajat huomasivat ja kiikuttivat minut kiireesti takaisin sänkyyn. Tämä muisto elää yhä unissani ja tunnen jalkapohjista nousevan hyisen kylmyyden, Paloheimo kertoo.
Sairautensa vuoksi Elina Paloheimo ei päässyt Titta-siskonsa ristiäisiin, mutta isä, kirjailija Oiva Paloheimo tuli suoraan ristiäisistä tervehtimään Elinaa ja otti valokuvaajan mukaansa. Tästä vierailusta on muistona valokuva, jossa pikkupotilas istuu Oiva-isän sylissä.
Pahimman tulirokkoepidemian aikana omaiset eivät päässeet sisälle sairaalaan. Tällöin ikkunoiden takana oli telineet, joilla seisten vanhemmat näkivät lapsensa ikkunan läpi. Liikkeellä oli paljon muitakin kulkutauteja.
– Tilanne oli todella koronamainen. Ainakin tulirokko, lavantauti, tuberkuloosi ja polio olivat pahoja kulkutauteja. Tuberkuloosi oli Vesilahden kansantauti, johon kuoli paljon väkeä, luettelee kotiseutuneuvos Yrjö Punkari.
Kylän lasten mielestä kulkutautisairaala oli vähän pelottava paikka. Sen ohi juostiin nopeasti, ettei tauti tarttuisi.
Kirkon lähellä sijaitsevaa taloa ei alun perin tehty sairaalaksi, vaan Matilda ja Juho Anttila rakennuttivat sen eläkepäiviensä asunnoksi 1900-luvun alussa. He olivat myyneet vuonna 1905 kunnalle Anttilan maatilan, jonka päärakennuksesta tehtiin kunnalliskoti.
Kulkutautisairaalan tontin nimi on Ala-Kässä, sillä se on erotettu Kässän maista. Kunta osti Kässän kantatilan vuonna 1888 ja palstoitti osan maista 27 pienehköksi palstatilaksi. Kullekin palstalle tuli pirtin paikka sekä peltoa yhden lehmän tarpeisiin.
Tämä oli Vesilahden ensimmäinen ”kaavoitushanke”, jonka ansiosta syntyi kilometrin mittainen raittikylä. Siihen aikaan ei puhuttu omakotitonteista ja kaavoittamisesta, vaan palstatiloista ja palstoittamisesta.
Ala-Kässä siirtyi kunnan omistukseen 1930-luvulla, ja vuonna 1947 kunta teetti hirsitaloon lautarakenteisen jatko-osan. Sairaalavuosien jälkeen rakennus toimi pitkään vuokra-asuntona, ja 1990-luvulla sen toinen pää oli partiolaisten käytössä ja toisessa päässä toimi nuorisotila.
Samalla tontilla oli toinenkin asuinrakennus: pikkuruinen, kapea ja korkea mökki pienellä mäentöppärällä. Sitä kutsuttiin ”Piirongiksi”.
– Nimi oli hyvin kuvaava, mökki oli todellakin kuin piironki kamarin nurkassa, muistelee Kirkonkylän rakennukset hyvin tunteva Eila Häihälä.
Piironki toimi muun muassa tuberkuloosihoitajattaren työsuhdeasuntona ja vuokra-asuntona. Sen viimeinen asukas oli joululehtien myyjä Arvi Heinonen, joka kiersi taloissa apumiehenä. Taloon tullessaan hän saattoi kysyä suoraan, että onko kahvipannu kuumana.
1980-luvulla Piironki oli jo huonokuntoinen ja se päätettiin purkaa. Tontilta purettiin myös vanha liiteri- ja saunarakennus. 1990-luvulla sama kohtalo uhkasi myös entistä kulkutautisairaalaa, joka oli päässyt rapistumaan.
Purkamisesta olisi kuitenkin tullut kustannuksia, joten kunta päätti laittaa talon myyntiin. Ilmaantui vain yksi ostajaehdokas, vesilahtelainen Markku Bergius.
– Minun tuli surku vanhaa taloa. Totesin sen kunnostuskelpoiseksi: hyvällä perustuksella terve talo, mutta huonokuntoinen vesikatto. Ostin Ala-Kässän kunnalta vuonna 1999, hän muistelee.
Bergius kunnosti sisätilat, korjasi katon ja lämmityksen sekä liitti talon kunnan vesi- ja viemäriverkkoon. Remontin jälkeen hän vuokrasi tilat luomupäiväkoti Willaroosalle vuosiksi 2009–12 ja sen jälkeen vuoden ajaksi päiväkoti Kannonkololle.
Vuonna 2013 vuokralaiseksi tuli Nylundin lapsiperhe, joka asui talossa vuokralla kuusi vuotta ja osti sen lopulta omaksi keväällä 2019.
– Olemme vanhojen talojen ystäviä. Vanhat talot on tehty kestämään ja korjattaviksi, Katriina ja Henrik Nylund summaavat.
He entistävät taloa pikku hiljaa perinteisiä rakennusmenetelmiä käyttäen sekä luonnonmukaisia ja kierrätysmateriaaleja suosien. Tavoitteena on kaivaa esille alkuperäistä ja säilyttää mahdollisimman paljon vanhaa sekä kunnioittaa historiaa.
– Emme väheksy mitään talon historian vaihetta. Niinpä aiomme säilyttää partionsinisen värin kuistilla ja jopa sen nuorisotila Läävän aikaisen haistattelukirjoituksen uunin nurkassa, pariskunta tuumaa.
