Istun autossa ja tuijotan kännykän näyttöä. Ympärillä Prisman parkkipaikalla vallitsee varhaisaamun hiljaisuus. Jossain kauempana kohisee moottoritie, jolta hetki sitten paniikissa poistuin ja etsiydyin lähimpään pysähdyspaikkaan.
Minulla ei ole hajuakaan, mikä Pirkanmaan lukuisista Prismoista on kyseessä. Saati sitä, miten pääsen täältä työpaikalleni aloittamaan ensimmäistä päivää uudessa työssä.
Paitsi Pirkanmaa, myös koko autoilun maailma on minulle uusi – hankinhan ensimmäisen oman autoni juuri näitä päivittäisiä työajoja varten. Ensimmäisen työpäiväni aattoillan vietin opiskelemalla reittiä hartaasti Googlen karttasovelluksesta. Mielessä oli toki käynyt, kannattaisiko ajaa matka kokeeksi etukäteen. Luotin kuitenkin Mapsin suloisiin lupauksiin siitä, että eihän sinne ole kuin muutama risteys ja kilometrikaupalla suoraa tietä.
Aamuaurinko helli Nissanin tuulilasia, kun naputin kotipihassa osoitteen auton navigaattorin näytölle ja hurautin liikkeelle. Radiossa soi Etan voimabiisi Ämmä, edessä siinsivät uuden maakunnan seikkailut.
Ensimmäisessä risteyksessä navi kehotti tekemään äkkikäännöksen vasempaan. Tällaista käännöstä en muistanutkaan, mutta kai satelliitti tietää mitä tekee. Parin liikenneympyrässä pyörityn kierroksen jälkeen kävin vielä u-käännöksellä autohuoltamon parkkipaikalla, ennen kuin löysin suuren maailman ihmeen, jota ”rampiksi” kutsutaan.
Pikkuinen ajokki myötäili valittamatta jokaista hätkähtävää jarrutustani ja riuhtovaa vaihteenvaihtoani, kun kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten sujahdin moottoritielle ja uskalsin kiihdyttää vauhdin melkein yhdeksänkympin tuntumaan satasen alueella. Ihmeen paljon sitä ehtii autokoulun opeista unohtaa 18 ja 28 ikävuoden välissä, mietin, kun yritin laittaa vinkkaria päälle ja vain vilkutin pitkiä valoja vastaantulijoille. Entä mikä oli tuo kojetaulussa vilkkuva valo, sykemittariko?
Sitten iski kohtalon hetki. Navigaattori kehotti kääntymään oikealle, mutta en nähnyt ulosmenoliittymää missään. Ellei se sitten ole tuo kahden kaistan päässä siintävä asvaltinpätkä? Pälyilin peilejä, autojoessa ei näkynyt taukoa. Asuuko Suomessa edes näin paljon ihmisiä?
Liittymäntapainen vilahti ohi, ja navigaattori sekosi. Tajusin: nyt olen pelastamattomissa.
Prisman parkkipaikalla soitan tekopirteän puhelun pomolle ja varoitan, että saatan myöhästyä ihan pikkiriikkisen. Auton herra navigaattori saa jäädä päälle, mutta sen rinnalle otan puhelimesta Google Mapsin neidin äänen.
Niillä on erimielisyyksiä, miten tilanne pelastetaan. Yhtä mieltä ne ovat vain siitä, että tilanne vaatii suurimman pelkoni kohtaamista: ratikkaraiteen ylitystä.
Jos jotain ratikkojen väistämissäännöistä muistan, niin sen, että älä luota mihinkään. Varsinkaan liikennevaloihin. Matelen raiteiden kupeen, pälyilen joka suuntaan kuin tiikeriä pensaikosta tähyävä antilooppi.
Ja kyllä! Punainen vaara hiipii horisontista kohti pienenä pisteenä. Kiihdytän kaistalleni niin, että kanssa-autoilijoiden jarrut vain vinkuvat. Kiusallisessa tunnelmassa jonotamme moottoritielle.
Kun vihdoin alitan auringossa kimaltelevat kolme päällekkäistä risteävää ajoväylää ja ohitan automarkettien mammuttimaiset kyltit, tunnen itseni hetkeksi yhdysvaltalaisen megalopoliksen asukkaaksi. Sunrise Avenuen Hollywood Hills soi radiossa. Ehkä sittenkin pärjään täällä.
Työpaikan pihassa huomaan pomon soittaneen takaisin. Hän ehdottaa, että aloittaisimme työpäivän toimituksen sijaan konsernin päämajassa ydinkeskustassa.
”Kai sinulta taskuparkkeeraus onnistuu?” hän lohkaisee.
