Ei elämä loppujen lopuksi ole kovin kummallista. Siihen alkaa helposti turtumaan, kaipaamaan jotain erityistä. Haluan elämyksiä! Olivatpa sitten pieniä tai suuria, tavanomaisia tai poikkeuksellisia. Saisin vaihtelua liian toistuvaan ja tylsään arkeen, josta puuttuu itua.
Onhan tämä kaipuu osittain iästäkin riippuvaista. Nykypäivän kaksikymppinen haluaa nähdä ja kokea mahdollisimman paljon, kun yhdeksänkymppiselle riittää vähempikin. Ei tarvitse lähteä merta edemmäksi kalaan, kun onni on omassa olkkarissa. Aivan kadehdituttaa! Kunpa voisikin pysähtyä hetken äärelle, mutta länsimainen yhteiskunta ja sen hektinen elämäntyyli porskuttavat eteenpäin kuin höyryveturi! Kaaauhealla kiireellä.
On yksi paikka, jossa stressini helpottaa ja tarvitseminen vähenee: Lappi. On niin ihmeellistä, miten Lapin luonnossa olkapäät laskeutuvat alas korvista, lihasjumit helpottavat, päänsärky häviää. Voi vain kuunnella luonnollisia ääniä aina linnun laulusta puiden havinaan. Tuntea, miten mieli lepää, kun tuuli pyyhkäisee mukanaan viimeisetkin murheet.
Voin hyvin samaistua heihin, jotka yks kaks yllätten päättävät muuttaa pohjoiseen pois kaupungin melusta ja vilskeestä. Mitä tulee elämyksiin, kaupunkihan tarjoaa niitä runsaasti enemmän kuin maaseutu. On baaria, teatteria, pakohuonetta, keilahallia, hotellia…Tarjontaa on suorastaan valtavasti. Eikös siitä kaikesta jo luulisi saavan jonkinlaisen elämys-paletin itsellensä?
Ongelman ydin piileekin juuri tässä Yksi ei enää riitä tekemään tyytyväiseksi, kun loputon tarjonta tuottaa aina uusia tarpeita.
Kun tulen Lappiin, iloitsen vähästä. Paljoa ei ole saatavilla, jolloin vähästä saa paljon. Jopa enemmän. Palaaminen luonnon äärelle, pysähtyminen tähän, aito ihmisten kohtaaminen…Yksinkertaisesti asioiden vastaanottaminen sellaisina, kuin ne tulevat. Se kaikki riittää enkä enää edes tarvitse kummempia elämyksiä.
Kirjoittaja suosittelee luonnon äärelle hakeutumista
