Palasin Lempäälään, syntymäpitäjääni 1999 ja aloitin työni kansalaisopistossa. Eräs kulttuuriaktiivi tuli silloin luokseni ja kysyi, tiedänkö, että Yrjö Kokko on haudattu Lempäälään ja että hänen syntymästään tulee vuonna 2003 kuluneeksi sata vuotta. Voisiko siitä tehdä jotakin?
Siitä syntyi yhteistyöprojekti, joka johti Yrjö Kokon juhlavuoden 2003 järjestämiseen. Kokon vaimo oli kotoisin Lempäälän Iluksen tilalta ja ammatiltaan hammaslääkäri. Kun aloitimme, Aune Kokko oli vielä elossa, mutta varsin sairas. Olin yhteydessä hänen veljiensä lapsiin Raimo Ilukseen ja Eeva-Liisa Kalliomäkeen, jotka ottivat yhteyttä Kokon lapsiin, Pariisissa asuvaan Anna Kokkoon ja jyväskyläläiseen Olli Kokkoon.
Kokosin työryhmän, jonka puheenjohtajana toimi Eeva-Liisa Kalliomäki. Ryhmässä yhdistyi monipuolinen asiantuntijatieto sekä valtaisa määrä ideoita ja ehdotuksia. Jäseninä oli eri aloilla toimivia kuntalaisia sekä kunnan henkilöstöä, kaikki innokkaista vastuunottajia.
Juhlavuoden suojelijaksi lupautui presidentin puoliso Pentti Arajärvi, jolla on siteet Lempäälään. Tilaisuuksia oli ympäri vuoden, mm. juhlaseminaari, Lempäälän ympäri soutu, pääjuhla, jossa puheen piti tohtori Arajärvi. Seminaariin onnistuimme saamaan valtakunnallisesti ykköstason puhujia eri aloilta.
Yksi hienoimmista ehdotuksista oli juhlavuoden teemaan sopivan taideteoksen saaminen. Päätimme julistaa avoimen kilpailun. Juryn puheenjohtajaksi onnistuimme saamaan taiteilija Osmo Rauhalan. En muista, maksoimmeko hänelle juuri mitään, mutta hän oli innokas, reilu ja mukava, otti myös tehtävän tosissaan.
Kilpailun keskeinen ehto oli, että teoksen tuli olla tehty maatuvasta luonnonmateriaalista tai kivestä. Saimme varsin paljon ehdotuksia, joista arkkitehti Mikko Uotilan tekemä ehdotus valittiin voittajaksi. Senkin osalta päti, että teos saa elää omaa elämäänsä luonnon ehdoilla, rikkaruohot saavat kasvaa eikä kivien asentoja korjailla niin kauan kuin teos pysyy turvallisena ja että siinä sopii vaikka istuskella.
Meillä ei ollut tietenkään varaa teokseen ja sen pystyttämiseen. Tarvitsimme apua myös sijaintipaikan valintaan. Onneksi ryhmään mukaan kutsuttu kunnan puutarhuri Kari Laamanen oli myötämielinen. Hän keksi parhaan mahdollisen paikan, Myllyrannan. Laamanen järjesti myös rahoituksen.
Valmiin työn nimeksi Mikko Uotilan antoi Ajanpyörä, josta vain ylin osa on näkyvissä ja muu osa ”jatkuu maan alla muodostaen suuren täyden ympyrän, ajanpyörän”.
Ajanpyörä on siis kunnianosoitus luonnolle ja Yrjö Kokon työlle eikä liity mitenkään Lempäälän ystävyyskuntatyöhön. Niin tosin voisi päätellä teoksen kylkeen pannusta laatasta, mihin on kuulemma saatu taiteilijan lupa. Löytyy siitä ”oikea”, vaikeammin havaittavassa paikassa oleva laattakin. Olisi paikallaan, että niiden sijoitus olisi päinvastainen.
Raili Reini
Kommentointi on suljettu.