Sokeerataan aluksi hurjilla luvuilla. Liikkumattomuuden arvioidaan tutkijoiden mukaan maksavan Suomen yhteiskunnalle vuosittain noin 3–7,5 miljardia euroa.
Joulukuussa vuonna 2019 julkistetussa arvostettujen tutkijoiden julkaisemassa artikkelissa Lempäälän osuus potista on noin 17 miljoonaa euroa ja Vesilahden noin 3,5 miljoonaa euroa. Luvut ovat siis ennen korona-pandemian ilmaantumista.
Summat saadaan, kun lasketaan liikkumattomuuden seuraukset muun muassa terveydenhuollolle. Liikkumattomuus lisää useiden kansansairauksien, kuten kakkostyypin diabeteksen, riskiä ja kasvattaa yhteiskunnalle muodostuvia terveydenhuollon kustannuksia. Lisäksi suosituksia vähäisempi liikkuminen heikentää työn tuottavuutta ja kasvattaa ikääntyneiden koti- ja laitoshoidon kustannuksia. Lisänä tulevat sairauspoissaolot työpaikoilta.
Kouluissa ja armeijassa on selkeää dataa siitä, miten suomalaislasten ja nuorten fyysinen kunto on vuosien saatossa alentunut, jopa voidaan käyttää sanaa romahtanut. Vuonna 2019 varusmiespalveluksensa aloittaneet miehet juoksivat ensimmäistä kertaa Cooperin testissä keskimäärin alle 2 400 metriä. Samaan aikaan väki lihoo. Vuonna 2018 varusmiesten keskimääräinen paino oli 78 kiloa, vaikka pituus on pysynyt samana. 1990-luvun puolivälin tilasto kertoo, että varusmies juoksi 12 minuutissa yli 200 metriä enemmän ja painoi seitsemän kiloa vähemmän kuin vuonna 2019.
Yhteiskunta on onneksi asiaan herännyt. Liikkumattomuuspommi pitää purkaa tai ainakin tehdä siitä vaarattomampi (lue: veronmaksajille vähemmän kustannuksia tuottava). Monenmonituista keinoa on jo käytössä. Arkiliikuntasuosituksia annetaan, kouluikäisille suunnataan projekteja, joilla saataisiin lapsi/nuori innostumaan liikkumisesta enemmän kun puhelimen pläräämisestä. Päiväkotien pihoja suunnitellaan sellaisiksi, missä pikkulapsi luonnostaan harrastaa liikkumisleikkejä.
Urheiluseuroja on huudettu apuun ja avunkättä ne ovat anteetkin. Monella seuralla on harrasteryhmiä, aivan pienten lasten liikuntakouluja, aikuisten höntsysakkeja, senioreiden liikuttamista ynnä muuta. Seurat ovat rikkana rokassa, kun taistellaan liikkumattomuutta vastaan, mutta pommin purkajiksi niistä ei ole.
Seuratoiminnan ydin on tarjota erilaista liikkumista motivoituneille ja sitoutuneille. Usein se tarkoittaa myös kilpailemista, mutta kilpailemisen tasoja on toki monia. Esimerkiksi yleisurheilukoulussa voi käydä säännöllisesti, mutta kilpailuihin ei ketään velvoiteta osallistumaan.
Raaka fakta vaan on, että niitä jotka liikuttamista tarvitsisivat eniten, eivät seurat tavoita. Jos oma motivaatio liikkumiseen on nolla, on kyseessä äärimmäisen hankala yhtälö.
Kodit ja koulut ovat avainasemassa, kun puhutaan lasten ja nuorten liikkumisesta. Kodeissa voidaan ohjata ja lempeästi jopa painostaa lasta kulkemaan matkoja kävellen tai pyöräillen. Jopa ”luuriaikaa” voivat vanhemmat lapsiltaan rajoittaa.
Kouluissa liikuntaa on marginaalisesti lisätty. Lisätunnit olisivat edelleen paikallaan. Vaikka tasoryhmä-sana on liki kirosana koulumaailmassa, voisi liikunnassa ajatella jopa sellaisia.
Motivoituneet ja harrastavat olisivat samassa porukassa ja enemmän kunto/terveysliikuntaa matalalla rimalla tarvitsevat toisessa porukassa.
Yksi erinomainen hanke on ”Harrastava koululainen”-projekti, joka on rantautunut ansiokkaasti Lempäälänkin kouluille ja on tavoittanut jopa tuhat lasta ja nuorta. Ensi syksynäkin kouluilla pyörii heti koulupäivän jälkeen monia erilaisia aktivoivia kerhoja.
Liikkumattomuuspommin purkutalkoiden soisi nousevan isoon keskiöön myös tulevaan vaalikamppailuun ja tulevan hallituksen ohjelmaan keväällä 2023.
Lue myös:
