Elokuisena keskiviikkona kävin muuttamassa poikani tavaroineen Espooseen. Asunto löytyi netistä heinäkuussa, se varattiin sokkona ja osoittautui kuvausta vastaavaksi kompaktiksi pieneksi ja siistikuntoiseksi asunnoksi. Vaatehuoneineen, vessoineen ja keittiöineen neliöitä on saman verran kuin pirkanmaalaisen omakotitalon suurehkossa makuuhuoneessa, joten päivittäistä liikunnan tarvetta asunto ei tule tyydyttämään, mutta vaikuttaa sopivalta opiskeluaan aloittavan nuoren elämäntilanteeseen.
Katsastimme pojan uuden kodin ympäristön ja totesimme tyytyväisenä kaiken löytyvän läheltä. Sitä kaikkea poika halusi jo jäädä kokeilemaan ja harjoittelemaan hetkeksi ennen yliopiston syyslukukauden alkua.
Miltä sitten tuntui jättää oma lapsi sinne tulevaan vielä tuntemattomaan elämäänsä? Muiden keskustelunaloituksista päätellen sen oletetaan tuntuvan haikealta. Nyt kuuluisi iskeä kaiho siitä, kuinka nopeasti lapsuus meni ja nyt jo se pieni palleroinen lähti koettelemaan omia siipiään. Tämä äiti taitaa olla rikki, sillä tunsin valtavaa onnea sulkiessani pojan yksiön oven jäljessäni. Lapseni on kasvanut aikuiseksi, aivan kuten kuuluukin!
Aina asiat eivät mene niin kuin kuuluu. Hyvästeltyäni tulevaisuuden intoa uhkuneen nuorukaiseni suuntasin auton nokan kohti espoolaista hautausmaata. Sytytin kynttilät kahden lapseni haudalle ja mietin, että isoveli asuu nyt taas lähellä pikkusiskojaan. Itku ei tullut haikeudesta kotoamuuttajaa kohtaan vaan siitä, etteivät pikkusiskot koskaan pääse samaan vaiheeseen. Miten hienoa olisi päästä näkemään heidänkin silmissään se into ja jännitys, kun elämä on edessä tuntemattomana ja täynnä mahdollisuuksia. Mutta heillä elämä on jo takana.
Kuolleiden lasten muistopäivää vietetään joka vuosi 23.9. Minulle kahden kuolleen lapsen vanhempana päivällä on lähinnä symbolinen merkitys. Se toivottavasti herättää ajatuksia, joiden myötä lapsen menettäneiden on helpompi elää muiden joukossa.
Omien kuolleiden lasteni muistamiseen en tarvitse muistopäivää, muistan heidät päivittäin päivästä riippumatta. Muistan heitä usein ilolla, aina ikävällä. Muistan päivittäin myös ne kaksi kotoa jo muuttanutta lasta. Yleensä ilolla, joskus pienellä huolella. Muiden toivon vain ymmärtävän, että kaikki lapset ovat vanhemmilleen yhtä tärkeitä, niin kotona asuvat, kotoa muuttaneet kuin kuolleet. Heistä kaikista on tarve puhua.
Kuolleiden lasten muistopäivää vietetään 23.9.
Tiina Harvia
