Lapsen kotoamuutto voi olla mullistava hetki vanhemmalle. Tunteet läikkyvät ilosta ja onnesta huoleen.
Lempääläinen Tiina Harvia on ennen kaikkea hyvillään. Kaksi vanhinta lasta on tänä vuonna muuttanut omilleen, eli he ovat kasvaneet aikuisiksi.
Se on merkityksellistä, sillä aina asiat eivät ole menneet niin kuin niiden kuuluu. Tiinalla on seitsemän lasta, mutta heistä vain viisi on elossa. Kaksostytöt menehtyivät pian synnyttyään elokuussa vuonna 2004.
Tiina tiesi odottavansa kaksosia, ja että riskit identtisyyteen liittyen ovat suuremmat, kun kaksosilla on yhteinen istukka.
Raskauden aikana selvisi sitten, että sikiöille oli kehittynyt fetofetaalitransfuusio-oireyhtymä eli hengenvaarallinen verenkiertohäiriö. Toinen sikiö sai istukassa liikaa ravintoa ja toinen liian vähän.
– Ymmärsimme riskit, mutta vanhempana sitä ajatteli ja toivoi, että raskaus päättyisi hyvin, Tiina toteaa.
Tytöt syntyivät, mutta pikkuruiset sydämet eivät jaksaneet sykkiä kuin hetken. Lotta kuoli sairaalan synnytyssalissa, Silja seuraavana päivänä teho-osastolla.
Tiina oli synnytyksen jälkeen huonossa kunnossa henkisesti ja fyysisesti. Synnytys oli ollut raju.
– Olen jälkikäteen monesti miettinyt, miten hautajaiset saatiin järjestettyä, sillä olin monta päivää sairaalassa. Hautajaiset nykäistiin kasaan 13 päivässä. Shokkivaihe antoi varmaankin voimia. Ajattelin myös, että se oli ainoa asia, mitä voin lasteni eteen tehdä.
4-vuotias ja 2-vuotias pitivät Harvian perheen arjen kasassa. Aamupuuro oli keitettävä, vaikka Tiina kulki usvassa.
– Lapsilla on voimauttava, parantava vaikutus, mutta on myös haittaa siitä, että pikkulapsiarkea on pyöritettävä samalla. Omalle surulle ei ole tilaa, Tiina toteaa.
Myös lapset surivat ja käsittelivät kaksossiskojensa kuolemaa. He suhtautuivat kuolemaan luonnollisesti, ja se oli Tiinasta virkistävää. Lapset täräyttivät ajatuksensa kaihtamatta julki.
– Lapsilla ei ole rajoja siinä, että tästä ei ehkä ole soveliasta kysyä. Kesken leikkien he saattoivat kysyä, että ovatko pikkusiskot jo maatuneet, Tiina kuvaa.
– Kuolema tuli myös leikkeihin. Nuket kuolivat koko ajan ja niitä laskettiin hautaan.
Omaa suruaan Tiina sai purettua puhumalla. Kun ystävät tulivat kylään, hän kertoi heille tytöistä uudestaan ja uudestaan.
– Onneksi minulla on ystäviä, jotka eivät sanoneet, että olet kertonut tuon asian jo kolme kertaa, älä jauha enää.
– Minulla oli huutava tarve puhumiselle. Jos joku kysyi, mitä kuuluu, annoin tulla tuutin täydeltä, hän naurahtaa.
Tiina hakeutui pian myös vertaistukiryhmiin. Kun hän pääsi ensimmäisen kerran Käpy Lapsikuolemaperheet ry:n vertaistukiryhmään, Tiina ymmärsi tarvitsevansa sitä lisää.
– Sain keskittyä suruuni, hän toteaa.
Seuraavaa lasta Tiina alkoi odottaa neljä kuukautta tyttöjen kuoleman jälkeen. Liian nopeasti, Tiina toteaa nyt.
– Pääni ei ehtinyt hommaan mukaan. Sureville vanhemmille tulee ylilyöntejä helposti. Emme laittaneet tai hankkineet lapselle mitään valmiiksi, kun taas sitä seuraavalle hankin talvihaalarin melkein heti kun raskaustesti näytti plussaa.
– Toiminta on ailahtelevaa ja ulkopuolisen silmiin varmasti päätöntä, mutta sillä mennään, mikä ei tunnu niin pahalta, Tiina sanoo.
Perhe kasvoi, ja he muuttivat Espoosta Pirkanmaalle, missä Tiina jatkoi Käpyn vertaistukiryhmässä. Kuusi vuotta tyttöjen kuoleman jälkeen hän ryhtyi itse vertaisohjaajaksi.
– Minun piti olla vain tuuraaja, mutta lopulta olin ensimmäisenä vuonna paikalla joka kerta.
Kerran kuussa Tampereella kokoontuva vertaistukiryhmä on avoin, ja paikalle voi tulla silloin kun itselle sopii. Tunnelma on Tiinan mukaan kannatteleva.
– Harvoin törmää yhtä suvaitsevaan ilmapiiriin. Todella harvoin tulee esimerkiksi katsomuksellista skismaa. Ajatellaan, että hyvä kun tuo henkilö saa lohtua tuosta, vaikken itse ajattele samalla tavalla.
Kokoontumisissa esittäydytään ja sytytetään kynttilä lapselle. Osallistujat voivat kertoa lapsestaan sen verran kuin jaksavat.
– Ryhmässä kuulee surullisia tarinoita, mutta yhteenkuuluvuuden tunne voittaa. Se on ympäristö, jossa saa olla tavallinen, kukaan ei säikähdä sinua. Jokainen käsittää, minkä takia olet siellä heti kun astelet ovesta sisään.
Ryhmässä on kaikenlaisia ihmisiä. Lapsen kuolema ei katso ikää tai sosiaaliluokkaa.
– Aluksi itsestä tuntui, että kaipasin samankaltaisen menetyksen kokenutta, mutta olen käynyt todella hyviä keskusteluja myös ihmisten kanssa, joiden lapsi on ollut menehtyessään kolmikymppinen.
– Menetyksen tavalla ei loppujen lopuksi ole väliä. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä yhdentekevämmäksi se käy. Kyse on aina väärästä järjestyksestä, että lapsi menehtyy ennen vanhempaansa.
Lotta ja Silja ovat Tiinan ajatuksissa yhä päivittäin, he nousevat mieleen joskus isojen, joskus pienten asioiden yhteydessä. Vanhojen tansseja viettänyt tytär muun muassa pohti, olisivatkohan Lotta tai Silja halunneet käyttää hänen tanssiaismekkoaan.
– Ajatukset voivat olla iloisiakin, Tiina huomauttaa.
Suru on muuttanut ajan kuluessa muotoaan.
– Suru ei ole enää raastavaa vaan se on lempeitä ajatuksia. Itkuparku tulee harvoin. Aiemmin ei ollut varmuutta, pääsenkö sen jälkeen ylös. Nyt tiedän, että pääsen.
– Ajattelen, että suru on rakkautta lapsiin, minulla ei ole tarvetta rimpuilla siitä pois. Annan sen olla osa tätä elämää.
Käpy Lapsikuolemaperheet ry
- Käpy tarjoaa keskustelutukea, vertaistukiryhmiä ja verkkovertaistukea. Käpy myös välittää vertaistukihenkilöitä, jotka ovat yhteydessä tuettavaan puhelimitse.
- Tampereen seudun vertaistukiryhmä kokoontuu joka kuukauden viimeisenä perjantaina kello 18–20 Kalevan kirkon tiloissa.
- Ryhmään voivat osallistua kaikki lapsensa menettäneet vanhemmat lapsen kuolinsyyhyn ja ikään katsomatta.
