Lipon kunnalliskodista se alkoi. Muistatteko, kun ensimmäisenä kesänä johtajana ollessani menimme raivaamaan ympäristöä: parempikuntoiset asukkaat ja henkilökunta yhdessä. Joimme talkookahvia kiven päällä istuen, saimme idean järjestää viereiseen isoon kunnan latoon kuntalaisille latotanssit. Olitte kirkossa kunniavartiossa kansallispuvuissanne, kun johtajaanne vihittiin. Pidettiin monet ulkoilmajuhlat asukkaille, missä te esititte itse tehtyä hassutteluohjelmaa. Nauroimme raskaan työmme ohessa ja keräsimme näin yhteishenkeä ja jaksamista arkeemme.
Tulimme ulos laitoksesta myös: torilla myytiin hernesoppaa ja kerätyillä varoilla vietiin asukkaitamme Aulangolle retkelle. Halusimme, että meidän työmme tunnetaan kunnassa, että laitoshoitoon tuloa ei pelätä, että elämä voi vielä laitokseen muutettaessakin jatkua niiden voimavarojen kautta, joita itse kullakin oli.
Sama yhteishenki jatkui Himmiin muutettaessa. Muistan, kuinka jokainen työntekijä hoiti oman asukkaansa muuton yhteistyössä omaisten kanssa. Ajatelkaa. Suunniteltiin, mitä huonekaluja omaan huoneeseen tuodaan, millaiset verhot laitetaan. Tehtiin ryijymattoja, jotka vieläkin ovat Himmin aulassa.
Meille vähän naurettiin, kun pakkasimme aika usein joukkomme linja-autoon ja lähdimme laivaseminaareihimme. Mutta niiden kautta koko henkilökunta pidettiin kehitystyössä ja muutoksessa mukana. Koko joukko oli hengessä mukana: arkityö tehtiin talkoohengessä sillä aikaa, kun muut olivat opintiellä. Tiedettiin, että oma vuorokin tulee lähtöön. Laivalla istuttiin päivä pohtimassa oman työn kehittämistä ja illalla pantin jalalla koreasti.
Olitte henkeen ja vereen vanhustyöntekijöitä: lämpöä, läheisyyttä, tukea ja turvallisuutta.
Tänä päivänä Himmissä ei ole montaakaan teistä, joiden kanssa sain tehdä työtä. Mutta uskon ja tiedän, että sama lämmin rinnallakulkijan sydän sykkii sisällänne. Kun pian siirrytte kuntamme palveluksesta hyvinvoinnin palvelualueelle, toivon, että viette mukananne sen hyvän työntekijän tunnuskuvan, joka aikanani istutettiin meihin: isot silmät, jotka näkevät ja havainnoivat, isot korvat jotka kuulevat ja kuuntelevat, sydämenmuotoinen suu joka puhuu lämpimiä sanoja ja sitten ne isot kengät, joiden varassa työtänne teette eli ammattitaito. Tämä on kokonaisuus ja se arvo, jonka varassa vanhustyötä pitää tehdä.
Hyvää matkaa ja kiitos teille kaikille.
Maikki Hämäläinen-Ylikahri
vanhustyönjohtaja 1969–2006
