Länsimainen sisäänpäinkääntyneisyys ts. individualismi on suorastaan irrottamaton osa arkeamme. Varmasti kaikki ovat nähneet kirjakauppojen elämänkertakirjallisuudesta pursuavat hyllyt, yksityisautojen ruuhkat ja selfie-ihmiset, jotka liikenteen seassa kulkiessaan ovat vähällä kävellä suoraan auton alle. Omassa kuplassaan tuijotellaan omaan napaansa eikä enää huomioida muuta, saati muita. Ihmisestä tulee empatiakyvytön itsensä korostaja, jolle muut ihmiset ovat toissijaisia.
Näistä ”minäminä”-ajattelun haitoista olemme kuulleet puhuttavan paljonkin viime vuosina. Oletko kuitenkaan pistänyt merkille, mitä ja miten AJATTELEMME itsestämme?
Aloin kiinnittää huomiota tähän korostuneiseen yksilökeskeisyys-ilmiöön kahvipöytäkeskusteluiden myötä. Luulin, että vain minun pääni täyttyy ylitsevuotavasta elämäntarkoituksen, -tavoitteiden ja merkityksellisyyden pohdinnasta. Olin väärässä. Ihmiset ympärillä puhuvat aivan samoista teemoista, minne ikinä menenkin! Kun kuulokkeet poistaa korvistaan, saa kuulla jos jonkinmoista stooria.
Ensinnäkin ihmiset puhuvat paljon itsestään. Omista toiveistaan, tavoitteistaan, pyrkimyksistään, motivaatiostaan, voimavaroistaan,… Siitä miten ylipäänsä rakentaa hyvä ja tarkoituksellinen elämä. Mutta mikä onkaan elämäntarkoitus? Miksi olen täällä ? Miten voisin kehittyä? Entä miten olla parempi ihminen? Suuria kysymyksiä, paljon päänvaivaa.
Tarinat jatkuvat yleensä jonkinlaisella kertomuksella havahtumisesta: ”Ja niin tajusin ja löysin itseni! Enää en laiminlyö tarpeitani enkä ole itselleni armoton. Keskityn itselleni tärkeisiin asioihin. Hyvästi suorittaminen, tervetuloa intuitiivinen elämä!”
Kuulostaako tutulta?
Toisekseen ajatusten ja sisäisen puheen sävy voi olla niin kielteistä, että ihan huonoa tekee. Itseään saattaa haukkua kuin pahinkin kiusaaja. Lannistava negatiivinen puhe ja pakottava pitäisi-ajattelu ovat kuitenkin pahinta. Ei sittenkään! Pahinta on ylipäänsä tämä jatkuva märehdintä. Nykyajan individualistit suorastaan vellovat kielteisissä ajatuksissaan. Joka tapauksessa ovatpa ajatukset sävyltään mitä tahansa, niitä on paljon.
Voihan olla, että etenkin nuoremmat pohtivat usein syvällisiä, koska niin on ohjeistettu. Kouluissa käsitellään näitä teemoja, perheissä usein kannustetaan seuraamaan omia unelmiaan. Olemme oppineet pohtimaan itseämme, ja näemmä oppi on mennyt perille.
Tuntuu vain hieman hassulta kokoontua yhteen ja pohtia OMIA merkityksiämme MUIDEN kanssa. Yksinäisessä ajatustulvassamme suorastaan palamme halusta purkaa mietteitämme muille. Tapaamisen päätteksi toteammekin, miten oli taas niin kiva nähdä ja saada välillä muutakin ajateltavaa…Niinpä niin.
Mitäköhän tästä kaikesta tulisi nyt ajatella?
Kirjoittaja on yksi pohtivista individualisteista
