Miska Juhani Eronen täyttää näinä päivinä seitsemän vuotta. Miska haluaa tehdä muistelmansa, mikä on nykyään muotia. Sen sanelusta siis kirjoitan:
”Äitini on musta angorakissa Misu, isästäni ei ole tietoa. Vähän epäilen, että äitini päästettiin livahtamaan ’vahingossa’ ulos pihalle, missä sitten tutustui isääni. Sittemmin minut ja sisarukseni myytiin hyviin perheisiin. Nimekseni tuli Miska, mikä tarkoittaa karhua. Omasta mielestäni olenkin aika voimakas. Äidiltäni perin silkinpehmeän mustan turkin, jossa on yksi valkoinen karva. Minulla on isot silmät ja otan katsekontaktia, mikä sitten aiheuttaa ihmisissä ihastusta. Käytän sitä kyllä tietoisesti hyväkseni, koska sillä tavoin saan tahtoni helpommin perille.
Olen asunut kolmessa paikassa. Olen sisäkissa, mutta olen saanut ulkoilla koiran (!) juoksunarussa. Naru on muuttanut mukanani. On minulla sisävessakin. En välitä typeristä kissantyynyistä, vaan valitsen nukkumapaikkani kulloisten mieltymysteni mukaan. Tuolien suhteen periaatteeni on, että se joka ensin ehtii, saa pitää.
Tervapolulta muistan, että minulla oli nurmikolla reikä, jota suurentelin ja josta vaanin hiiriä. Kerran sitten ikkunasta ulos katsellessani näin, että naapurin Junnu (jonka kanssa minulla suinkaan ei ollut mitään riitaa) kateellisena pissata ruiskautti minun saalistusreikäni pilalle. Eipä enää paljon kiinnostanut. Yritin kyllä omilla hajuillani pelastaa sen minkä voin, mutta ei auttanut: pilalla mikä pilalla.
Kultasepäntieltä muistan, että aluetta terrorisoi häijy, vanha kolli, josta käytettiin nimeä ’Tappajakissa’. Se ei − niin kuin kissojen on tapa − sähissyt eikä tuijotellut, vaan kävi suoraan kimppuun. Jouduin sen kanssa tappeluun ainakin viisi-kuusi kertaa. Palvelusväkeni ehti onneksi väliin eikä pahempaa ehtinyt tapahtua. Naapurin tyttökissan (en muista enää nimeä, joku Elina tai Ilona) se ajoi kerran korkealle puuhun ja toisen kerran raateli niin pahasti, että lääkärin piti ommella. Ihmiset ottivat kissasta selvää, mutta sen emäntä ensin vaan haistatteli ja uhkaili. Jonkinlainen rauha syntyi, mutta niin minulle on toiset kissat kertoneet, että terrori on alkanut taas.
Sipilänpolulla minulla on aika hyvät oltavat. Juoksunarussani on kolme pitkää pätkää. Yletyn aina tontin rajalla olevalle vuolaalle ojalle, missä on hauska seurata kaikenlaisia purjehtijia. Voin myös metsästää hiiriä, myyriä ja lintuja. Ihmiset luulevat tietävänsä, mitä kissa haluaa. Puhuvat, että meidän kissa voi viettää kissannäköistä elämää. Kissahan on petoeläin, joka syö toisia eläimiä. Sitten surkutellaan jotain tyhmää punatulkkua, minkä olen napannut. Saalista tulee kuitenkin niin vähän, että nälkään kuolisi. Onneksi palvelusväkeni ruokkii minut. Aina ei jaksaisi sitä latzia ja niinpä joskus osoitan mieltäni pyllistämällä ruokakupilleni ja kaapimalla lattiaa ikään kuin peittäisin kakkaani.
Kesällä pääsen mökille, mikä on ihan metsän keskellä. Siellä saan olla vapaasti ulkona. Ottavat kyllä minut yöksi sisälle, koska pelkäävät että kettu, susi, karhu, ilves, supikoira tai haukka minut nappaisi. Niitä kaikkia on siellä nähty. Joskus menen illalla piiloon, niin etteivät löydä minua. Sitten minua kuitenkin alkaa pelottaa ja menen raapimaan ovea päästäkseni sisälle.
Minulla on hauska muisto sieltä maalta. Kerran törmäsin ihan pieneen jäniksen poikaseen. Kun itsekin olin vielä pentu minun tuli sitä sääli ja ruvettiinkin sitten leikkimään. Ajoin sitä takaa ja kun hengästyimme, menimme vierekkäin ruohikkoon huohottamaan. Ja sitten taas juoksemaan ja huilaamaan. Ja sitten taas. Jos ette usko, niin palvelusväkeni otti sen videolle. Totta se on.
Nyt vain toivon, että tulisi taas pian se kesä.”
