Taannoin istuin itsekseni kahvilla ja aloin huvin vuoksi seurata ohikulkijoita. Tarkastelin heidän kävelyrytmiään, ilmeitään ja ulkoista olemustaan ylipäänsä. Joku kulki yksin, toinen perheensä kanssa, yksi ei omin jaloin kyennyt kulkemaan. Monenlaista kulkijaa, tuumin ja hörppäsin kahviani. Tarkkaillessa todella näki, miten monenkirjavaa ihmistä maailmaan mahtuu. Etsimälläkään ei löydy kahta samanlaista.
Pysähtyminen hetkeen tekee hyvää, sillä alkaa nähdä ympäriltään asioita, joita ei tavallisesti näe. Tuo kahvihetki oli minulle suorastaan silmiä avartava. Olen kriiseillyt omaa erilaisuuttani jo vuosia, kokenut etten kuulu enkä ole osa mitään, ja etten täytä ”normaaliuden” kriteerejä. Kuitenkin vain muita ihmisiä katseltuani tunnistan, miten erilaisuus on pikemminkin aika upeaa! Jos kaikki ystäväni näyttäisivät samalta kuin minä, ja vielä käyttäytyisivätkin kuten minä, olisin hermoloman partaalla. Samanlaisuus turhauttaa, kun taas erilaisuus luo värejä maailmaan. Se on ainutlaatuisuutta, joka voi parhaimmillaan olla jopa inspiroivaa.
Mutta niinhän se tuppaa menemään, että ihminen puhuu yhtä ja toimii toisin. Kyllä kaikki yleisesti vastustavat koulukiusaamista, puhuvat tasa-arvosta ja väittävät antavansa kaikkien kukkien kukkia. Valitettavasti arjessaan harvat ovat sallivia ja suvaitsevia kaikkia kohtaan. Kiusaaminen on raaistunut, tiettyjä ihmisiä kategorisoidaan ja leimataan eikä rasismia ole saatu kitkettyä, vaikka sitäkin työtä on tehty on jo vuosikymmeniä.
Myös itsensä hyväksymisestä puhutaan kauniisti, mutta samaan aikaan juuri itselle ollaan armottomimpia ruoskien milloin mistäkin. Tämä kaikki on seurausta ympäristömme paineista. On luotu kova maailma, johon pitäisi yrittää sopia. Lisääntyneiden ulkonäköpaineiden, yhteiskunnallisten vaatimusten ja henkilökohtaisen sekä sosiaalisen korkean tavoitetason valossa mieltä vain masentaa ja identiteettiä musertaa jatkuva riittämättömyyden tunne. Kahvini maistui heti kitkerämmältä, kun vain ajattelinkin tätä kaikkea.
Ei auta lannistua. Mikäänhän ei estä yrittämästä muuttaa omia uskomuksia. Niin pitkään kuin ajattelemme olevamme rumia ankanpoikasia, niin sellaisina myös pysymme. On hyvä huomata, että ”normaaliksi” mielletty on loppujen lopuksi hyvin rajattu osa ihmisyyttä. Näkyviin tuodaan vain sellaista, mikä koetaan hyväksi ja hyväksyttäväksi. Muotti on kapea eikä missään tapauksessa koko totuus. Tietenkin kehitys kehittyy ja erilaisia ihmisiä on jo esillä aiempaa enemmän mm. mainoksissa ja televisio-ohjelmissa. Toivoisin kuitenkin, että tietyistä aiheista voitaisiin puhua vieläkin avoimemmin. Esimerkiksi mielenterveyshäiriöiden ei kuuluisi olla tabu eikä sairastuneita saa leimata ”sekopäiksi”. Häiriöt ovat yleisiä, ei poikkeuksellisia, sillä joka toinen suomalainen sairastuu jossain vaiheessa elämäänsä.
Maailman muuttuessa kuitenkin hitaasti, on yksilöiden harteilla suurempi työ tehtävänä, jotta hyväksyntä olisi osa arkipäivää. Monella tämän päivän nuorella ja aikuisella on paljon epävarmuutta itsestä ja paikastaan suuressa maailmassa. Itsensä hyväksymistä ei sitten yhtään tue lähipiirin kohtuuttomat vaatimukset ja arvostelu. Muistutuksena vain: Kaikkea ei tarvitse sanoa toiselle ääneen. Kannustaa voisi muuhunkin kuin pelkkään suorittamiseen. Toivon, että voisimme nähdä jokaisen omana yksilönään ja todella hyväksyä erilaisuuden olemassaolon. Se on oikeasti tärkeä ominaisuus.
Lukija varmaankin pohtii nyt, miten konkreettisesti parantaa erilaisuuden hyväksymistä. Muita ei voi hyväksyä, ellei hyväksy ensin itseään. Mitä minun työhöni tulee, harjoittelen sitä näin itseni kanssa kahvilla.
Suvi Mäkinen
Kirjoittaja on yksi ainutlaatuinen yksilönsä, jolle paikka maailmasta vielä löytyy
