Muistoja kirjastosta

Tapio Eronen.

Työväenliikkeellä oli sen alkuaikoina poliittisten pyrkimysten ohella kaksi ihanteellista tavoitetta: työväestön sivistäminen ja raitistaminen. Ensin mainittu onnistui paremmin kuin jälkimmäinen. Kokoontumistiloihin perustettiin lukunurkkia, joihin hankittiin kirjoja ja tilattiin lehtiä.

Vähitellen niistä muodostui lainakirjastoja, mitkä olivat malleina kunnallisille laikuille. Iltamissa oli usein pakollisena ohjelmana sivistävä luento ennen kuin päästiin tanssimaan. Niinpä työväestö olikin melko lukutaitoista. Yhdistyksissä tosin puheenjohtajana oli usein mies, sihteerinä nainen, koska tämä osasi paremmin kirjoittaa kauniilla käsialalla.

Meillä kotona käytiin kirjastossa ja luettiin paljon. Äiti Nyyrikkiä ja Jalna-sarjaa, isä Sarioloita, mutta luettiin joka tapauksessa. Ekalla luokalla sain ahkerimpana luokan lainaajana palkinnoksi satukirjan, mikä oli huonoin ikinä näkemäni satukirja. Suuri riemu oli, kun vihdoin sain luvan alkaa lainata myös aikuisten puolelta.

Asuin nuoruuteeni Toijalassa. Siellä oli tehty päätös tukea omien yliopisto-opiskelijoiden tenttikirjahankintoja. Niinpä minullekin hankittiin muutama kirja, joita tuskin kukaan muu sen jälkeen luki.

Seuraavat muistot ovatkin sitten jo aikuisiältä. Olin pitkään Tammelan kirjaston asiakas. Kerran sitten tuttu virkailija hymyili salaliittolaisen ilmein ja otti tiskin alta kirjan: ”Ajattelin, että tämä saattaisi kiinnostaa sinua.”

Seuraavaksi olimme koko uusperhe Pellervon kirjaston asiakkaita. Siellä odottikin yllätys, koska hyllyissä oli entisen Messukylän kunnan kirjaston vanhoja aarteita. Kirjaston tehtävä onkin pitää saatavilla vanhempaakin aineistoa, koska kirjakaupat keskittyvät vain uusimpiin kirjoihin. Liika karsinta on tuhoisaa. Kun sitten kerroin kirjastossa, että muutan nyt Sääksjärvelle, he sanoivat, että ainoastaan heidän luvallaan saisi muuttaa pois. Lainausluvut putosivat, kun me lähdimme.

Oletko huomannut, että kirjastoissa on eroja? Otetaan esimerkiksi musiikkiosastot. Niitä on helpompi verrata ja niissä näkyy johtajan musiikkimaku herkemmin. Valikoima on tietysti laaja, mutta Kuljussa on lähes täydellinen ”rockin kulta-ajan” kokoelma, Sääksjärvellä ranskalaisia laulelmia ja muuten herkkiä sävelmiä, pääkirjastossa oli ainakin ennen runsaasti klassista kitaraa. Siirtyikö aineisto uuteen taloon, en ole tarkistanut.

Sarjakuvahyllyissäkin on eroja: jossakin on vain suurten kustantajien klassikot, toisaalla myös pienkustantajien kokeilut. On harmi, jos pienellä rahalla ja suurella vaivalla kootut huippuosastot tuhoutuvat tasapäistämisen nimissä. Hankintamäärärahoista suurin osa menee pakollisiin, rippusilla haetaan erilaisuutta. Minua huolestuttaakin lähikirjastojen kokoelmien kuihtuminen. Mielestäni on ajatusharha, että kaikkien kirjastojen pitäisi olla samanlaisia, vaikka asiakkaat ovat ihan erilaisia.

Hiukan pelottaa kirjastojen tulevaisuus nyt kun kaikesta pitäisi säästää ja leikata. Muistan hyvin, kun hommasin pikku-Martille, vanhempien luvalla tietenkin, joululahjaksi oman kirjastokortin. Martin mukaan se oli paras joululahja. Se mikä on lapsilta ja nuorilta pois, on pois yhteiskunnan tulevaisuudelta. Hannele H, pitäisikö herättää henkiin se, vanha Kirjaston Ystävät ja Toverit -yhdistys?

Ei työväenliikkeen yli sadan vuoden takaiset tavoitteet mihinkään vielä ole hukkuneet. Edelleen kirjasto on laitos, joka ohjaa tiedon lähteille ja joka itse asiassa kasvattaa meidän sivistyneistön. On liikuttavaa seurata, kun kirjastoon pelmahtaa pari koululaista lappu kourassa. ”Meidän käskettiin tehdä esitelmä tästä aiheesta. Löytyisikö teiltä siihen kirjoja?”

Löytyyhän sitä aina.