Viime aikoina olen miettinyt, pitäisikö minun asettaa itselleni jonkinlainen ruutuaika. Tähän asti olemme katselleet televisiota varsin kohtuullisesti − yleensä meille on riittänyt YLE1, YLE Teema ja Areena.
Hyviä elokuvia, italialaisia poliisisarjoja (silloin harvoin kuin niitä on tullut), satunnaisesti englantilaisia murhajuttuja, Arto Nybergiä, Elämäni Biisiä, Tanssii Tähtien Kanssa, silloin tällöin halutaan miljonääriksi ja jotain muutakin. Siis hyvin kohtuullisesti.
Ihan huvin vuoksi päätimme vilkaista espanjalaista sarjaa La Promesa − Salaisuuksien kartano. Jäimme heti koukkuun. Sarja on taidolla tehty, rinnakkain kulkee useita tarinoita, jaksot osataan katkaista niin, että on melkein pakko katsoa jatkokin. Sarjan tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkupaikkeille aatelislinnaan johonkin Espanjan sisämaahan. Uusi jakso ilmestyy aina arkipäivisin, ja Areenaan tulee maanantaisin sen viikon viisi jaksoa. Sarjassa on muutama tosi paha ihminen ja iso liuta kilttejä, rakkaushuolia, ihmissuhdekiemuroita ja talousongelmia aateliselämäntavan hiipuessa kohti loppuaan.
Ensimmäisessä jaksossa näytettiin murha ja murhaaja. Viidenkymmenen jakson jälkeen murhaaja on edelleen vapaana ja elää keskuudessamme. Suurin yhteiskunnallinen kysymys lienee, voiko aatelinen rakastuessaan naida kartanon työntekijän vai onko hänen naitava aatelinen, jota ei rakasta.
Meille kävi niin, että katsottuamme 45 jaksoa maanantaina tuli Areenaan uudet jaksot 46.−50., jotka katsoimme kaikki saman tien lähes yhtä soittoa. Nyt odotamme ensi maanantaita. Jaksoja on 122, ja joskus ensi talvena sarja loppuu. Jännittyneinä odotamme, onko murhaaja jo jäänyt kiinni vai tulee toinen tuotantokausi ja uudet 122 jaksoa. Kun silloin kysyn itseltäni, mitä olen saanut ja mitä olen oppinut, niin vastaus on melko varmaan: enpä juuri mitään.
Ei tässä vielä kaikki. Olemme vannoutuneita Italian ystäviä ja mielellämme katselemme italialaisia elokuvia, dokumentteja ja sarjoja. Meiltä oli jäänyt huomaamatta, että joskus kesällä, jolloin aherramme mökillä emmekä katso televisiota, oli näytetty uusi kausi Syyttäjä Imma Tataranni -sarjaa.
Onneksi jaksot olivat Areenassa ja olemme nyt ahkeroineet kuusi jaksoa ja tänään ehkä katsomme puuttuvat kaksi, kun olen saanut tämän kolumnin kirjoitettua. Imma on räyhäkkä, reipas syyttäjä. Italiassa poliisi tutkii tapaukset, mutta syyttäjänvirasto etsii todisteet. Rikokset aika perinteisiä, eipä niistä paljon kostu, mutta kiva katsoa.
Ei tässäkään vielä kaikki. Huomasin itsessäni, että en ole pitkään aikaan lukenut mitään. Olen ahkera kirjaston käyttäjä. Tavallisesti minulla on kymmenenkin kirjaa lainassa, nyt oli kaksi. Toisen hylkäsin eilen, vaikka se oli paikallisen kirjailijan teos ja kehuttu. Oli liian monen ihmisen näkökulmia, enkä jaksanut keskittyä liian mutkikkaaseen juoneen. Minulla on myös isompi kirjoitusprojekti, johon olen viimeksi koskenut keväällä.
Oikeasti en ole huolissani.
Nyt kun olen tunnistanut vaivan, olen löytänyt myös lääkkeen: osaan sanoa ei, jos ei kiinnosta, tai kyllä, kun kiinnostaa. Itsehän minä teeveetäni katson. Itse minun on päätettävä oma ajankäyttöni. Sen myötä säätelen innostustani.
Tapio Eronen
