Väinö Leppänen
s. 20.9.1925 Sakkolan Haparaisissa
k. 6.11.2023 Lempäälässä
Väinö Leppänen syntyi 20. syyskuuta 1925 Sakkolan Haparaisissa. Äiti oli Anna-Maria o.s. Kaikkonen ja isä Aleksanteri Leppänen.
Väinö vietti lapsuutensa Karjalassa. Elämä oli erilaista tuolloin lähes sata vuotta sitten, eikä sitä tehnyt helpommaksi se, että Väinön oma äiti kuoli Väinön ollessa vasta pikkupoika ja tuli myös ensimmäinen evakkoon lähtö, kun vanha kotitalo Sakkolassa paloi. Uusi kuitenkin rakennettiin ja elämä jatkui.
Ennen rippikouluikää oli koettava toinen evakkoon lähteminen pois Talvisodan jaloista. Perhe päätyi siirtokarjalaisina ensin Vesilahteen Laukon Kartanoon ja sieltä omalle pika-asutustilalle Lempäälän Kuivaspäähän. Uudeksi kodiksi rakennettiin Aleksanteri-isän, Juho-sedän ja Aarre-veljen kanssa talo, navetta ja – ei lato eikä lisärakennus – vaan karjalaiseen malliin sarain.
Asemasodan aikaan tuli, Väinön omin sanoin, kolmas evakkoreissu, tällä kerralla toiveikkain mielin taas Sakkolan Haparaisiin, josko päästäisiin takaisin omaan kotiin. Sodan tilanteen kääntyessä huonompaan suuntaan oli lähdettävä neljännen kerran evakkoon, karkuun vanhaa vainoojaa, takaisin Lempäälään. Ennen Jatkosodan loppua ehti Väinöllekin ikää kertyä sen verran, että toiseksi nuorimmassa ikäluokassa oli hänen lähdettävä mukaan isänmaata puolustamaan, mikä jätti pysyväksi muistoksi 10 prosentin sotainvaliditeetin.
Kun rauhan aika koitti, oli katse käännettävä oman elämän rakentamiseen sen mukaan, mitä lähtökohdista oli mahdollista. Väinö kävi Räisälän kansanopiston Köyliössä sekä kotiteollisuuskoulun Lempäälässä ja sai sieltä puusepän opit. Uuden kotitilan navetan päädystä löytyi tilaa puusepänverstaalle ja saraimesta paikka kenttäsirkkelille. Sodan jälkeisenä aikana oli pulaa rakennustarpeista ja niinpä tukkien sahauttajia riitti talviaikaan ja ovien ja ikkunoiden teettäjiä muihin aikoihin; sen mukaan oli tehtävä, miten aikaa myös maataloustöiltä jäi.
Henkisen puolen harrastuksiin Väinö ehti myös. Sakkolasta oli evakkolaisten mukana tuotu henkisenä pääomana Haparaisten Nuorisoseura, jonka järjestämiin rientoihinkin aikaa löytyi. Väinöllä oli hyvä laulunääni ja hän osallistui nuorena moniin laulu- ja lausuntakilpailuihin, joiden palkintoja löytyy vieläkin kirjahyllystä. Hän myös osallistui nuorisoseuran järjestämiin näytelmiin ja tanhuryhmään, joka kiersi laajemminkin esiintymässä.
Tanhuharrastus oli vaikuttamassa myös uuden elämänvaiheen alkamiseen, kun vuonna 1960 Väinö Leppänen ja Kaarina Lastumäki menivät naimisiin. Perhe kasvoi, kun lapsia syntyi kolme: Matti, Pekka ja Teija.
Vuodet kuluivat maanviljelyksen, tukkien sahauksen ja puusepäntöiden kanssa, mutta metsätöistä hän piti ehkä eniten. Evakko-hevonen vaihtui traktoriin. Mieskuorossa Väinö oli pitkään aktiivisesti laulamassa. Kesäisin hän kävi usein Vuolteella kalassa ja syksyisin hän oli mukana hirvimetsällä.
Vuonna 2000 tuli vielä viides evakkoreissu, kun oli rakennettava uusi talo vanhan jäädessä moottoritien alle. Siihen tarvittavasta puutavarastakin Väinö vielä sahasi tukkisirkkelillä suuren osan.
Eläkepäivillä oli aikaa hengähtää ja niinpä uuden talon puusepänverstaallekin luovutettiin täysi käyttöoikeus seuraaville sukupolville. Tottakai kuitenkin polttopuita Väinö sirkkelöi pitkälti yli 90-vuotiaanakin.
Kun aikaa oli, hän kirjoitteli tarinoita ja muistelmia lapsuus- ja nuoruusajoilta Suvannon Seutuun. Niitä, sekä muita kirjoituksia olikin pöytälaatikkoon kertynyt niin, että oikein muistelmateos Väinön elämästä ehdittiin julkaista kesällä vuonna 2023 (BoD -kustantaja).
Vaikka myös ikä toi mukanaan kaikenlaisia kremppoja, oli Väinöllä sanonta: ”Minulla on ollut tapana parantua.” Ja niin se varsin pitkään olikin, kun ikää ehti kertyä aina 98 ikävuoteen asti.
Viimeisinä vuosina positiivinen elämänasenne tuli näkyviin. ”Ken vaivojansa valittaa on vaivojensa vanki”, joten hän otti vastaan ikääntymisen eri vaiheet rauhallisesti ja seesteisesti.
Näiden viiden mainitun evakkolähdön lisäksi Väinö itse vielä toivoi kuudetta: se olisi ollut pääsy takaisin Karjalaan (”Saatte nähä, että se viel’ tulloo takaisin”), mikä jäi kuitenkin toteutumatta. Väinön mukana meni hautaan myös kappale historiaa; hänhän oli Lempäälän viimeinen sotaveteraani.
Ehkä viimeinen maali on sitten kuitenkin hänen oman uskonsa ja lausumansa toivomuksen mukainen: ”Kun matkani päättyy täällä ajassa, pyytäisin sitä ennen, että pääsisin sinne, missä Äitini minua odottaa ja Isäni. Pyydän vielä, ettei minua erotettaisi vanhemmistani viimeisellä tuomiolla”.
Matti Leppänen
Kirjoittaja on Väinö Leppäsen poika
