Insinöörit ovat löytäneet uuden kiinnostavan leikkikalun: tekoälyn. Innostavan, maailmaa muuttavan, ongelmat ratkaisevan, melkein jumalisen auttajan.
No, palataanpas maanpinnalle. EU:n parlamentin mukaan tekoälyllä tarkoitetaan koneen kykyä käyttää perinteisesti ihmisen älyyn liitettyjä taitoja kuten päättelykykyä, oppimista, suunnittelemista tai luomista. Tietokone tietää asioita, joita ihminen on sille opettanut jo vuosikymmenien ajan. Aluksi järjestelmä esimerkiksi ”vakoili” ostoskäyttäytymistäsi ja aloit saada sen mukaisesti tarjouksia. Nykyisin tietokoneiden laskentakyky on niin mieletön, että ne pystyvät käsittelemään mielettömän määrän tietoa mielettömän lyhyessä ajassa.
Teknisesti homma toimii edelleen samalla kaavalla. Tekoäly vaatii ensinnäkin dataa eli tietoa, jonka ihmiset järjestelmään syöttävät, toiseksi algoritmeja eli tietokoneen toimintaohjelmia ja kolmanneksi laskentatehoa eli kykyä lajitella dataa näiden algoritmien avulla.
Tiedon määrällä ei taida enää mitään ylärajaa olla. Sitä kertyy myös erilaisten antureiden avulla ja ”vakoiluohjelmien” kautta. Kun käyt internetissä jollakin sivustolla, sinun on melkein pakko hyväksyä evästeiden (cookies) käyttö. Et voi edes kuvitella keille kaikille tietoa käynnistäsi jo meni.
Algoritmit ovat tietenkin kehittyneet yhä monimutkaisemmiksi ja hienommiksi. Tekoälyn oppiminen on laskentaa, jossa kone etsii saamastaan aineistosta säännönmukaisuuksia ja yleistyksiä.
Mistä tekoäly sitten tietää oikeasti asiat, joita me sille esitämme? Ei se tiedä. Tekoälyn älykkyys on illuusio ja harhaa. Se on arvauskone. Se etsii todennäköisimmät sanat peräkkäin meitä miellyttävällä tavalla. Se ei oikeasti ymmärrä tekstiä.
Me käytämme kaiken aikaa tekoälyn palveluksia, vaikka emme sitä tiedäkään. Eikä meidän tarvitse tietääkään. Monet asiat helpottavat elämäämme. Olemme tottuneet hakemaan netistä tietoa. Wikipediasta löytyy sopivan lyhyttä ja helppotajuista tekstiä. Ennen vanhaan se, mikä luki sanomalehdessä, oli totta. Nyt mikä pompahtaa esiin netistä on totta.
Kuinka se helpottaakin elämää! Kuinka moni gradu tai koululaisen esitelmä on syntynyt leikkaa ja liimaa -tekniikalla. Ehkä joku juttu tähänkin lehteen.
Minut havahdutti 2. helmikuuta Helsingin Sanomissa ollut kahden Helsingin yliopiston opettajan kirjoitus, jossa väitettiin, että tekoäly kyseenalaistaa oppimisen ja tutkintojen merkityksen. He olivat huolissaan, kuinka helppoa tekoälyn avulla on hankkia vastauksia kysymyksiin, jäsentää aineistoja, tiivistää kirjojen sisältöä ja jopa kirjoituttaa aineistoja.
Ymmärrys ja ajattelu kehittyvät ainoastaan lukemalla syventäviä tekstejä, pohtimalla ja vertaamalla perusteluja ja kirjoittamalla ja jäsentämällä teksti itse. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat aikaa vievää työtä, jonka voi nyt ohittaa uudella teknologialla. Voi olla, että kone osaa kirjoittaa hyvää ja uskottavaa tekstiä, mutta mikään ei takaa, onko opiskelija siitä mitään sisäistänyt. Näin tehdyn tutkinnon merkitys vähenee ja henkilön asiantuntijuus hämärtyy. Jos koulu ja opiskelu ei opeta ajattelemaan eikä ymmärtämään, ei tulevaisuus kovin hyvältä näytä.
Korkeakouluissa on jo ehdotettu paluuta vanhaan: kirjallisiin tentteihin ilman tietokoneita, suullisiin tentteihin ja luokassa kirjoitettuihin esseisiin. Näin saisi edes jonkinlaisen käsityksen siitä, onko oppilas oppinut jotain. Jos tekoälyn piti olla hyvä renki, niin siitä taisikin tulla huono isäntä.
Tätä kolumnia tehdessäni käytin Yleisradion tekoälypodgastia (5. helmikuuta) ja Rasmus Mannerströmin ja Jan-Erik Lönnqvistin kirjoitusta Hesarissa (2. helmikuuta), mutta kyllä minä vähän yritin ajatellakin.
