Kirjailija Juha Hurmeen uusin teos, Kenen Kalevala?, inspiroi Lempäälän Kalevalaisten puheenjohtajaa, vesilahtelaista Tuula Tuomista niin, että hän ehdotti kirjailijan kutsumista yhdistyksen vuotuiseen Kalevalajuhlaan. Järjestäjiksi saatiin myös Lempäälän kirjasto ja kulttuuripalvelut. Tapahtuma otsikoitiin Kalevala 175 vuotta -juhlaksi.
Vuosimäärä on laskettu vuodesta 1849, jolloin valmistui niin kutsuttu Uusi Kalevala, standardiversioksi tullut laitos. Edellinen, suppeampi versio valmistui vuonna 1835 ja varhaisin 1833.
Tamperelaiskirjailija Juha Hurme ei pettänyt satapäisen yleisön odotuksia. Ilman papereita hän eteni vauhdikkaasti, huumorilla ja laajoin kaarin.
Finlandia-palkitussa teoksessaan Niemi Hurme oli lähtenyt liikkeelle maailmankaikkeuden alkuräjähdyksestä. Nyt hän aloitti jääkaudesta. Mannerjään jäljiltä muotoutui eri vaiheiden kautta Itämeri ja Itämeren rannalle asettui ihmisiä, joita voi kutsua itämerensuomalaisiksi. He huomasivat nelipolvisen trokeen eli kalevalamitan kieleensä sopivaksi muistin tueksi ja ilmaisun välineeksi. Suuri aava meri ehkä antoi aiheen ranta-asukkaidensa maailmansyntytarun alulle.
Hurmeen mukaan katolinen kirkko, kun se saapui Suomeen, ei paheksunut kansanrunoutta, mutta luterilainen oppi oli tiukempaa. Perinteinen laulun tapa vaihtui loppusoinnulliseksi virsilauluksi, kalevalamitta ja vanhat virret saivat väistyä. – Virsi oli alun perin nimitys laulukokonaisuuksille, kuten Väinämöisen virsi, Tapanin virsi, mutta nyt sana otettiin nimitykseksi kirkolliselle laululle. Karjalassa ja varsinkin Vienassa runolaulu säilyi parhaiten.
Juha Hurme kehui Elias Lönnrotin monipuolisuutta ja aikaansaannoksia, mutta muistutti, että kansan runoperinteen kerääjänä tällä oli jo monia edeltäjiä. Hän muistutti myös siitä, ettei kansan tajunnassa ollut mitään Kalevala-kokonaisuutta, vaan Lönnrot sommitteli teoksen suuresta määrästä erillisiä lauluja. Sommitelmana Kalevalasta tuli kaivattu kansalliseepos.
Olisi ollut tavallaan rehellisempää, jos Lönnrot olisi julkaissut muinaisrunot sellaisinaan. Mutta silloin niistä ei olisi tullut suomalaisnationalismin kannattelijaa, kertoo Hurme myös kirjassaan.
Eepokselle oli tarvetta, kun Ruotsin vallan alta Venäjän alamaisiksi siirtyneet säätyläiset etsivät uutta yhteistä identiteettiä. Tilannetta oli jo sanoittanut hattulalainen Jakob Judén eli Jaakko Juteini tunnetussa Arvon menkin ansaitsemme -laulussaan. Tässä kohden esitystään Hurme yleisön riemuksi veti laulun omalla sävelellä ja huuliharpulla tehostaen.
Kun Hurme kysyy, ”kenen Kalevala?”, hän pohtii paradoksia, että Suomalaisen kulttuurin päivän lähtökohtana on enimmäkseen rajan takaa kerätty Kalevalan aineisto. Onko peräti kyse nykytermin mukaisesta kulttuurisesta omimisesta? Toisaalta oletetaan, että samoja runoja laulettiin aiemmin lännempänäkin. Tiedetään jopa, että parin parhaan laulajan esipolvet olivat neljä-viisi sukupolvea aiemmin siirtyneet Vienaan Pohjanmaalta. Ja toisekseen, ei Venäjän puolella kukaan olisi paneutunut runonkeruuseen, vaan niiden säilyminen on suomalaisten nationalistien ansiota.
Nyt Juha Hurme valmistelee teosta kansanrunojen mystisestä Sammosta. Siitäkin kirjailija varmasti saa vauhdikkaan, varsinaisten tutkijoiden tuloksia kansantajuistavan kirjan. Hän jo lupautui esiintyjäksi ensi vuodenkin Kalevalajuhlaan, ja sai runsaat aplodit.
Riitta Mäkinen
Lönnrot ja Laukko
Vesilahdella ja varsinkin Laukon kartanolla oli aivan erityinen merkitys Elias Lönnrotin elämässä. Köyhänä opiskelijana hän sai kartanosta kotiopettajan paikan, mutta myös sysäyksen kansanrunouden harrastukseen. Kansanperinteestä itsekin kiinnostunut rouva Eva Törngren innosti häntä kiertämään kynän ja paperin kanssa naapurustossa. Näin tallentui esimerkiksi kalevalamittainen Elinan surma -balladi, jota Hinsalan kylässä laulettiin viihdykkeenä syksyisissä pellavanmuokkaussaunoissa.
Isäntä, professori J. A. Törngren opetti lääketiedettä Turun Akatemiassa. Hän kuului ajan älymystöön, joka etsi nousevia kykyjä kansallisen herätyksen edistämiseen. Ylioppilas Lönnrot oli erinomainen lupaus. Törngren tiettävästi neuvoi nuorta miestä opiskelemaan myös lääkäriksi, jotta leipäpuu olisi turvattu. ”Laukosta hän sai elämänsä sisällön”, tiivisti Juha Hurme. Laukon kartano puolestaan on kunnioittanut Lönnrotia patsaalla.
Lönnrot valitsi virkapaikakseen Kajaanin, koska Vienan runokylät olivat lähellä. Mutta kun tuli aika viimeistellä Kalevalan toinen laitos talvella 1848–49, Lönnrot siirtyi Laukkoon, jossa sai työrauhan, huolenpitoa ja inspiroivan ympäristön. Hän päiväsi Uuden Kalevalan esipuheen 17. huhtikuuta, joka oli oma nimipäivä sekä Eva Törngrenin syntymäpäivä. Muutaman viikon kuluttua Eva-rouva kuoli.
Hautajaisten jälkeen Lönnrot palasi kihlattunsa luo Kajaaniin. Kesähäätkin mahtuivat Lönnrotille merkittävään vuoteen 1849. Sulhanen oli jo 47-vuotias, morsian parikymmentä vuotta nuorempi. Esikoinen syntyi tasan vuoden päästä uuden Kalevalan päiväämisestä.
Riitta Mäkinen
Lähteitä: Juha Hurme; Kenen Kalevala? SKS 2023, Liisa Lagerstam; Laukko, kuusi vuosisataa. Laukon kartano 2016, Raija Majamaa; Kansallisbiografian artikkelit Elias Lönnrot ja Eva Törngren.
