Nettikeskustelujen anatomia jaksaa hämmästyttää

Seppo Kummala.

Nettikeskustelujen anatomia on jotenkin käsittämätöntä. Kun Lempäälästä Poriin muuttanut hyvinvointivalmentaja Aki Manninen kertoo seuraajilleen Instagramissa virtsatietulehduksestaan, Iltalehti tekee siitä uutisen. Artikkelia jaetaan sosiaalisessa mediassa ja kansa kommentoi. Tsemppiviestien lomaan alkaa ilmestyä muista vastaavista julkkisjuorukeskusteluista tutut vakiovastaukset. Kuka tuo on, pitäisikö tuntea? Pitikö tämäkin mennä kertomaan julkisuudessa? Jotkut asiat täytyisi osata pitää omana tietonaan.

Kyse ei ole Mannisesta, vaan yleisestä ilmiöstä. Sama kaava toistuu, jos Lempäälässä koulunsa käynyt artisti Erika Vikman avautuu toimittajalle henkilökuvassaan masennuksestaan. Tyrkky. Rahastaa julkisuudella. Eihän se osaa edes laulaa. Kun kyseessä on nainen, kääntyy keskustelu poikkeuksetta myös ulkonäköön. Alatyylisiä ilmaisuja ei kaihdeta.

Eipä sillä, kyllä viihdelehdet tekevät parhaansa otsikoinnillaankin. Jestas! Erika Vikman poseeraa peppu paljaana. Näin tehdään, sillä media tietää, millaiset otsikot saavat lukijat klikkaamaan uutista. Mitä vilkkaampi keskustelu, sitä enemmän lukijoita.

Keskustelu kertoo enemmän lukijoista kuin kohteestaan. Ei pitäisi olla yllätys, että uutiset ovat viihteellisiä niihin keskittyneissä medioissa. Ketään ei pakoteta lukemaan niitä, oma valinta. Eikä siinä mitään, jos haluaa keskustella eri tieteenalojen uusimmista virtauksista, tuskin kannattaa hakea keskusteluseuraa Seiskan nettisivuilta tai iltapäivälehtien viihdeosastolta. Iltapäivälehdet julkaisevat uutisia, kolumneja ja pakinoita myös politiikasta, Ukrainan sodasta ja vaikka taloudesta.

Harvoin verkkokeskustelu yltää kovin korkealle myöskään politiikkaa käsittelevien uutisten kommenttiosioissa. Testaa vaikka politiikkabingoa minkä tahansa valtakunnallisen poliittisen uutisen keskusteluketjua. Nopeasti löydät esimerkiksi sanat: vihervasemmistohuora, suvakki, persuääliö, vajakki. Muutaman alatyylisen ja painokelvottoman keksit varmaan itsekin. Näillä ei parempaa maailmaa rakenneta.

Sitten vielä ihmettelemme, miksi koulukiusaamista ei saada lopetettua. Ei siinä Kiva koulu -ohjelmat auta, kun oppi kotoa on tällainen. Jokainen lapsi tietää, että kiusata ei saa. Tämän allekirjoittaa ja uskoisin niin, myös kertoo lapsilleen lähestulkoon jokainen vanhempi. Sanallisella kiellolla ja opetuksella vain ei ole yhtä suurta merkitystä kuin sanattomalla asenneviestinnällä. Lapset imevät ne heikoimmatkin asennesignaalit vanhemmiltaan, joko omaksuen tai torjuen ne.

Vika ei ole internetissä tai sosiaalisen median alustoissa, vaan meissä keskustelijoissa. Toki algoritmit kiihdyttävät tätäkin vastakkainasettelua, sillä ne ohjaavat sinua yhä voimakkaammin sivustoille, jotka saavat mielesi kuohuksiin.

Välineenä internet on aivan ylivertainen mahdollistaja ajasta ja paikasta riippumattomaan keskusteluun. Täytyy vain valita oikeat foorumit. Paikallisyhteisöissä, kuten lempääläisten, vesilahtelaisten tai eri harrastusyhteisöjen keskustelupalstat ovat pääsääntöisesti siistimpiä. Se ehkä johtuu siitä, että osallistujat tuntevat toisensa myös tosielämässä. Internetin kasvottomuus kaivaa meistä sen pirun esiin, puskista on niin helppo huudella.

Yle teetti hiljan Taloustutkimuksella selvityksen, jonka mukaan suomalaiset tuntevat hyvin sananvapauden. Usein räävitöntä kommentointia kritisoija pyritään vaientamaan ”mitään ei saa enää sanoa” lauseella. Tutkimus osoitti, että tämän väitteen virheellisyys tunnetaan hyvin. Toki saa sanoa, mutta sanomisistaan voi saada palautetta, joka ei aina miellytä. Miten olisi nettikeskustelussakin ihan perus käytöstavat? Jos ennen kommentointia pohtisimme, sanoisinko tämän kasvotusten, voisiko internet toimia alustana, jossa käytäisiin oikeasti hyvää keskustelua? Yritetään edes.