Melkein joka päivä olen kiitollinen siitä, että asun merkityn luontoreitin äärellä. Satun nimittäin olemaan niitä ihmisiä, jotka ovat metsässä avuttomia kuin vauvat. Suuntavaistoa ei ole, ei taitoa lukea luonnon merkkejä, ei juurikaan kasvi- tai eläinlajien tuntemusta. Jos poikkean merkityltä polulta, eksyn uskomattoman nopeasti ja vääjäämättä. Koska en ikinä liiku missään sysimetsässä, niin käytännöllisesti katsoen eksyn naapurien takapihoille, mutta hätä tulee kumminkin. Ilman Birgitan polkua voisin siis kurkistella metsään vain reunalta.
Tietenkin Birgitan polku innostaa myös etevämpiä retkeilijöitä. Keväällä reitti näytti olevan erityisen kovassa käytössä. Kun ei päästy baariin, kirjastoon tai uimahalliin, niin aina voitiin mennä metsään. Siellä me kalpeat ja hermostuneet nykyihmiset sitten tarvoimme ja huomasimme, että tämäpä onkin mukavaa ja tyynnyttävää. Ja kun meillä on taipumus jäädä koukkuun, niin jäimme tähänkin.
Kesän mittaan uskaltauduin – rajoitteistani huolimatta – vähitellen muillekin kuin merkityille reiteille ja tulin käyneeksi paikoissa, joissa en ollut käynyt koskaan ennen. Niin syrjäiseen nurkkaan en ole vielä päässyt, etteikö sinne joku olisi kiikuttanut muovipusseja, tölkinraatoja tai entistä sohvaa. Kaikki eivät ehkä tiedä, että helvetissä on roskaajille oma grilli, eikä siinä paisteta makkaraa.
Melkein jo mietin lämmintä sijoituspaikkaa myös maastopyöräilijöille, jotka kaahaavat metsässä kuin viitapirut ja jyräävät kaiken, mikä ei ehdi alta pois. Sitten huomasin, kuinka ihmeen onnellisilta he aina näyttävät.
Polkujen varsilta löytyy joka kerta (roskien lisäksi) jotain hienoa ja ihmeellistä, pieniä elämyksiä. Kuljen yleensä katse maahan luotuna ja toivon näkeväni esimerkiksi vaskitsoita tai kantarelleja, joten jotkut asiat voivat jäädä huomaamatta. Jos vaikka hirvet tanssivat rumbaa Birgitan polun kulmilla, en tiedä siitä mitään, koska ruohonjuuritaso on niin kiinnostava. Juuri nyt sammakot vaeltavat talvehtimispaikoilleen, eikä niitten päälle tietenkään pidä astua. Ei varsinkaan pikkuruisten sammakkolasten, jotka ovat juuri selvinneet hengissä ensimmäisestä kesästään.
Mainittakoon lopuksi, että tarkoitukseni ei ole tuputtaa metsäilyä kenellekään. Varsinkin näin sieniaikaan on jopa parempi, että mahdollisimman moni pysyy poissa erityisesti Kuljun metsistä.
Sari Peltoniemi
