Lasse Viren. Olet suurelta osaltasi syyllinen siihen, että allekirjoittaneesta tuli pesunkestävä ja ikuinen urheiluniilo. 9-vuotiaan herralalaisjannun sieluun, sydämeen ja munaskuihin kaivertui ikuisena jälkenä, kun juoksit 1972 Münchenin olympialaisten kymppitonnia, kaaduit, nousit etkä antanut periksi. Ja voitit.
Ja sama uudelleen neljä vuotta myöhemmin: Montrealin vitosella puolentusinaa petoa vaani sinua vielä sata metriä ennen maalia jokainen varmana, että lyövät sinut loppusuoralla. Eivät lyöneet. Ja stigma kehossani sen kuin syveni.
En tiedä, saavatko nykylapset enää vastaavia kokemuksia 2020-luvun maailmassa, joka on täynnä toinen toistaan huimempia virikkeitä ja elämyksiä. Vieläkö jollekin nassikalle syttyy kipinä, että myös minä haluan liikkua, urheilla ja kokeilla, minne kykyni ja rajani riittävät. Toivottavasti saavat.
Paljon kysellään ja erittäin paljon kyseenalaistetaan näinä aikoina, onko huippu-urheilulle enää kysyntää? Ovatko maiden, kaupunkien, kuntien ja seurojen edustusjoukkueet enää sellaisia, joita tarvitaan? Vieläkö halutaan sellaisia yksilöitä, jotka raivaavat tiensä maailman huipulle, etenkin paljon kilpailluissa lajeissa?
Urheiluväki on ikävä kyllä selvästi putkikatseisempaa kuin ennen. Ennen oltiin yhtenä miehenä ja naisena urheilun takana, sittemmin tärkeäksi tuli oma seura ja omaa lajia seurattiin ja sympatisoitiin omien piirien ulkopuolellakin. Nykyään katse on vain ja ainoastaan siinä, mitä itse, oma lapsi tai maksimissaan oma joukkue touhuaa.
Kärjistetyimmät ajattelevat jopa niin ällöttävästi, että toisen lajin tai jopa saman lajin toisen joukkueen epäonni sataa mannana oman intressipiirin laariin.
Vuosina 2007 – 2019 LeKi pelasi jääkiekon puoliammattilaissarja Mestistä kausi toisensa jälkeen. Sai valtakunnallistakin mediahuomiota, oli puheenaiheena lajipiireissä sekä oli opinsaunana ja yhtenä pysäkkinä monelle nuorelle tulevalle huipulle, kuten vaikkapa Patrik Laineelle. LeKi ei kuitenkaan koskaan saanut Lempäälässä ansaitsemaansa kansansuosiota. Tiedän ja tunnen kymmenittäin itseään ”sporttipersoonina” pitäviä ihmisiä, jotka eivät käyneet kertaakaan koko kahdentoista vuoden Mestis-taipaleen aikana Hakkarissa katsomassa otteluita.
Lempäälässäkin tarvitaan urheilun esikuvia. Niitä ovat olleet viimeisen kymmenen vuoden aikana mainitun LeKi-Mestiksen ohella muun muassa olympiamitalisti hiihtäjätär Aino-Kaisa Saarinen, moninkertainen arvokisakävijä ja maan mestari painonnostaja Teemu Roininen, LeKin ja nyttemmin Lempo-Volleyn miesten lentiksen edustusjoukkue sekä useat nuoret yleisurheilutähdet.
Aina ei tarvita ihan kansainvälisen tai edes kansallisen tason kärjen tason esikuvahenkilöä tai joukkuetta, että niistä tulee suosittu ja vetovoimainen. Siitä parhaat esimerkit ovat kaksi tuoretta naisten joukkuetta: LeKi-futiksen jalkapallo- ja Lempo-Volleyn lentopallotiimit. Molemmat ovat koottu pääosin paikallisista junioreista, ovat urheilullisia ja heidän pelejään käy seuraamassa ilahduttavan iso joukko faneja.
Lempääläiset edustusjoukkueet ja edustusyksilöt tarvitsevat tukea, etenkin juuri nyt, kun korona runtelee urheiluelämääkin kovalla kouralla. He tarvitsevat laadukkaat treeniolosuhteet ja -ajat. He tarvitsevat euroja. He tarvitsevat näkyvyyttä. He tarvitsevat sympatiaa eikä kampitusta.
Ehkä jollekkin kymppivuotiaalle naperolle tulee samanmoiset ”urheiluvammat” sieluuun ja sammumaton rakkauden liekki liikkumiseen kuin itselleni noin 50 vuotta sitten, kun he katselevat vaikkapa Santtu Heikkisen loppukiriä tonnivitosen juoksussa, Jyri Niemen upeita tiikereitä lentiskentällä tai vaikkapa Teemu Roinisen voimaa uhkuvaa työntöä kahdensadan kiloa rautatangolla.
