Kuntien maksamalla omaishoidon tuen avulla turvataan paljon hoitoa tarvitsevan henkilön kotona selviytymistä. Tuki on aina harkinnanvarainen etuus, jota myönnetään kunnan talousarvion puitteissa. Omaishoidon tukea myönnetään hakijoille, joiden hoito on erittäin vaativaa ja sitovaa. Hoitaja voi olla omainen tai muu hoidettavalle läheinen henkilö.
Tässä pähkinänkuoressa omaishoidon tuen määritelmä. Omaishoidon tuki on kuntataloudessa melko poikkeuksellisesti käyttäytyvä menoerä: kun siihen budjetoidaan euro, se tuo toisaalla säästöä vähintään kaksi jopa kolme euroa. Siis kunnat säästävät omaishoidon tukeen satsaamalla huomattavia summia kalliista laitoshoidosta ja muista kotiin annettavista palveluista.
Omaishoitajat tekevät vaativaa ja hyvin sitovaa työtä itsestään ääntä pitämättä.
Nyt kun kuntavaalit lähestyvät, on aika nostaa nämä maanhiljaiset heille kuuluvaan arvoonsa. Kurkistetaanpa heidän arkeensa.
Omaishoitajan arkea on mahdotonta ymmärtää, ellei sitä elä. Avautumiseen tarvitaan konkreettinen kohtaaminen. Minä sain juuri sellaisen. Tapasin jokin aika sitten Arvon (78), joka toimii viitisen vuotta nuoremman puolisonsa Ellin (nimet muutettu) omaishoitajana.
Arvon ja Ellin tarina on melko tyypillinen kuvio omaishoitajuuden lankeamisesta parempikuntoiselle puolisolle. Elliä kohtasi varsin nopeasti edennyt muistisairaus. Arvo ei halunnut puolisolleen laitoshoitoa, vaan päätti ryhtyä hänen omaishoitajaksi.
Elli on täysin muistamaton, mutta fyysisesti hyvässä kunnossa. Tämä tuokin haastetta, sillä kun Arvon silmä välttää, Elli livistää pihamaalta ja tuumii menevänsä sisarensa häihin. Rankinta Arvon mukaan on se, kun oma puoliso puhuu kaiken aikaa ”höpöjä” ja tiukkaa toistuvasti aamuisin ”kuka se sinä sitten olet?” Mutta Arvo ei valita. Hän muistuttaa itse valinneensa hoitajuuden. Kuukauden hoitopalkkioksi verojen ja eläkemaksun jälkeen Arvolle jää käteen vajaa 400 euroa. ”Tekeehän se sentään lähes kolmetoista euroa päivää kohti”, Arvo virnistää.
Tämä on yksittäinen tapaus, mutta nostaa pintaan tukun kysymyksiä. Onko puolison tai läheisen uhrauduttava ja annettava kaiken aikansa ja energiansa toisen hyväksi? Onko yhteiskunta ylipäätänsä velvollinen maksamaan tällaisesta työstä? Ja jos on, ovatko hoitopalkkiot nykyisellään kohtuulliset?
Ensimmäinen vastaus ei ole aivan yksiselitteinen. Ihmissuhde on niin monen tekijän yhtälö ja jatkumo, että ratkaisuun vaikuttaa monet tekijät. Suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan taas katsotaan kuuluvan taata asianmukainen hoiva ja tuki sitä tarvitsevalle kansalaiselle. Ellei sen järjestelmät sitä itse voi tuottaa, se voi siirtää tai järjestää palvelun muutoin. Hoitopalkkiot eivät todellakaan vastaa työn määrää.
