Hallitus sopi vajaan viikon neuvotteluissa siitä, miten Suomi saavuttaa hiilineutraaliuden vuoteen 2035 mennessä. Aikaisemmin päätetyillä toimilla olemme saamassa päästöistä pois 35 miljoonaa CO2-tonnia. Näillä viimeksi päätetyillä miinustetaan vielä 11–14 miljoonaa CO2-tonnia. Tässä on uutinen: Suomi saavuttaa hiilineutraaliuden ensimmäisten maiden joukossa, ehkä jopa ensimmäisenä. EU:lta hiilineutraalius onnistuu vasta vuonna 2050.
Toinen uutinen on seuraava: ei se hiilineutraalius tämän vaikeampaa ole, kunhan poliittista tahtoa on. Tiedän, että on ollut ihmisiä ja poliittisia voimia, jotka paitsi kiistävät ilmastonmuutoksen, väittävät kunnianhimoisen ilmastopolitiikan tuhoavan Suomen talouden. Huomasitte varmaan, että elinkeinoelämän etujärjestöt eivät lainkaan protestoi. Koko tuo netissä vuosia käyty vöyhötys ja pilkkaava ilmastokeskustelu osoittautuu olevan yhtä suurta pupellusta pelkojen lietsontaa. Vastuullinen hallitus tekee, mitä sen pitää tehdä.
Kolmas uutinen on siinä, että näin suuri muutos kyetään tekemään ilman, että maksajiksi laitetaan vähätuloisia tai ikäihmisiä tai maalla asuvia. Haluan antaa tunnustuksen liikenneministeri Timo Harakalle siitä, että biokaasulle annetaan viimein mahdollisuus. Öljystä pois siirtymistä tuetaan antamalla ihmisille vaihtoehtoja sekä valtion siirtymärahaa. Haittaveroilla tehtynä sama asia olisi mennyt täsmälleen väärin: valtio olisi ilmastopolitiikan nimissä kurittanut köyhimpiä ja tukenut niitä, joilla on varaa ostaa uusi sähköauto. Kun puhutaan oikeudenmukaisesta siirtymästä, nyt sellaisesta päätettiin.
Medioissa tehdyt budjettiriihen tulkinnat osoittavat, mikä tiedotusväline on ammatillisesti osaava, mikä ei. Objektiivisimmin ja tasapuolisimmin tuloksia selitti Yle:n Ari Hakahuhta. STT:n nimeltä mainitsematon toimittaja kirjoitti budjettiriihtä ennen ja tuloksia tulkitessaan vain yhden poliittisen suunnan piikkiin. Ilmeisesti itse yksipuolisuuttaan ymmärtämättä. Helsingin Sanomien ja Aamulehden poliittiset tulkinnat tuloksista erosivat kuin yö ja päivä. Aamulehden poliittinen toimittaja Anita Simola kuvasi oivaltavasti ja puolta valitsematta, mitä tapahtui. Sen sijaan Hesarin toimituksessa katsoisin kyllä jälkikäteen, mitä tuli tehdyksi. HS lavasti tilanteesta vihreiden ja keskustan taistelun, jossa toinen osapuoli oli hyvä ja toinen paha. Budjettineuvottelujen kuluessa Hesarin juonenkuljetus perustui vain yhden poliittisen suunnan harkittuihin vuotoihin. Vasta kun päätökset oli saatu tehtyä, se käytti eri puolueiden lähteitä. Valitusta narratiivista se piti senkin jälkeen kiinni, mistä todistaa mm. tyhmyyttä hipova ”no pain – no gain” pääkirjoitus.
Markku Ollikaisen johtama Ilmastopaneeli mussutti, että ”väärin sammutettu”. Olisi outoa, jos hallitus toteuttaisi jonkin asiantuntijaelimen ehdotukset 1:1, varsinkin kun keinoja jonkun tavoitteen saavuttamiseen on useita. Ei sen kummempaa. Olisiko sittenkin kannattanut kehua lopputulosta?
Entä se perälautakirjaus? Kun kompromissia haetaan, on viisasta kirjata arvioijiksi parlamentaarinen ryhmä (kaikki puolueet) sekä ministeriöt (jotka toteuttavat päätöksiä virkavastuulla). Ja jättää neuvottelun toisen osapuolen lisättäväksi ne tutkimuslaitokset.
Juha Kuisma
Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija.
Kommentointi on suljettu.