Moni on kysynyt samaa. Viimeksi sitä ihmetteli alueen valtalehden kokenut toimittaja Vesa Laitinen (AL 10.01.2022). Hänhän on jo ammattinsakin vuoksi pyrkinyt pysyttäytymään kehityksen etulinjassa. On siirtänyt uskollisesti lähes kaikki (omat) palvelutarpeensa nettiin.
Vasta lähiomaisensa asioita hoitaessaan hänelle alkoi valjeta, että henkilökohtaisten palvelujen reaalimaailma oli jo muuttanut bittitaivaaseen. Osalle niistä on jo annettu kuvaava nimikin: pilvipalvelut.
Vähääkään en tunne vahingoniloa. Sen sijaan tunnen myötähäpeää hyvinvointivaltion vähittäisestä lipumisesta pois kaiken kattavasta kaikkien ihmisten henkilökohtaisesta palvelusta.
Palvelua saavat ensisijaisesti ne, joilla on rahaa ja aikaa sekä varsinkin teknistä kykyä välineineen selättää monenlaisten ulkoistuksien vaivat.
Jäljelle jäävät osattomammat tai osaamattomammat tulkoot toimeen miten parhaaksi näkevät. Ennen maaseudulla oli sentään edes joku kirjoitustaitoinen kansanpalvelija. Hän laati viranomaisiin tarvittavia asiakirjoja. Rahvas riipusti sitten alle oman varhaisemojinsa, kuten muuan Nummisuutarin Esko puumerkkinsä.
Olen jo kerran puuttunut keskittymisestä johtuvaan kuntalaisten palvelujen hävikkiin. Tekninen ”kehitys” on luonut sen oheen uutta byrokratiaa.
Henkilöt, joilta yrität saada itsellesi tärkeintä tietoa, tuntuvat aina olevan kaikkein vaikeimmin tavoitettavissa. Yllättävää tai ei, mutta asioiden hoito alkaa muistuttaa yhä enemmän lempikirjailijani Anton Tsehovin kuvailuja itänaapurin maailmanmenosta rapiat puolentoistasataa vuotta sitten. Silloinkin tarvittiin asioinnissa pitkää sinniä ja maan tavan mukaan paljon ruplia…
Höyry-, kutoma– ja painokoneita on aikoinaan tuhottu kehityksen vastustamiseksi. Turhaa lekanheilutusta, koska kumpiakaan ei alkuperäisessä muodossaan ole juuri muualla kuin museoissa.
Nettipalvelujen nimeen vannovilla voi olla, ja onkin, ihan asialliset omat perusteensa. He eivät jonota puhelimissa asioidensa hoidon vuoksi, eivätkä juuri missään muuallakaan – ainakaan mielikseen. Heidän luja uskonsa bittijumalan kaikkivoipaisuuteen katkeaa ainoastaan samaan aikaan kuin siihen tarvittava sähkö.
Yhä teknistyvällä yhteiskunnalla tuntuu olevan palava halu siirtää loppujakin palveluja pois tavallisten ihmisten ulottuvilta. Tai ainakin minimoida kasvokkain tapahtunutta tarjonnan ja tarpeen välistä kontaktia. Valitettava korona-aikamme ajaa kehityksen rattaita samaan uraan.
Kun emme pitkään aikaan saa nähdä kuin puolet ihmisen kasvoista, jää palvelutapahtumakin puolikkaan oloiseksi, molemmin puolin. Älkää silti poistako maskejanne. Oma tai toisen terveys ja jopa henki voi olla niiden varassa!
Useita uusia nettipalveluja perustellaan myös kustannussyillä. On helppo suunnitella palvelujen säästösiirtoa tai keskittämistä, ellei itse ole välttämättä niistä riippuvainen. Ihminen kun on aivan liian kallis kuluerä ja vieläpä arvaamaton inhimillisyydessään. Hänelle saattaa kenties tulla tunnontuskia jo siitä, että törmää samaan byrokratiaan palveltavan kanssa.
Kysymykseen: ”Mikä ihminen oikeastaan on?” vastasi B. Brechtin kauppias: ”Mistä minä tiedän mikä ihminen on!Kuka nyt kaiken tietää jaksaa? Minä en tiedä, mikä ihminen on, minä tiedän vain mitä ihminen maksaa.”
