Auto on minulle korvaamaton työväline, jota tarvitsen joka päivä. Työni liikunnanohjaajana vaatii siirtymistä paikasta toiseen päivittäin – säällä kuin säällä. Takakontti on usein täynnä monenlaisia liikuntavälineitä ja kulkupelin lisäksi autoni toimittaa tarvittaessa myös liikkuvan toimiston ja varaston virkaa.
Nykyinen autoni on luotettava Nissan Qashqai, jossa riittää voimaa edetä hangessa ja sohjossa. Varsinkin tänä lumisena talvena olen ollut kiitollinen katumaasturini hevosvoimista. Olen aina ollut onnellinen auton omistaja, ja muistelen lämpimästi lukuisia ajovuosiani, joiden varrelle mahtuu ajoittaisia mutkia ja vauhdikkaitakin käänteitä.
Ensimmäinen autoni oli valkoinen Fiat 600, jonka isäni osti minulle heti kun olin saanut ajokortin. Ajoin sen ylpeänä Turun Tyttölyseon pihaan opettajien autojen viereen. Iloa ei kuitenkaan kauaa kestänyt, sillä Turussa Kaskenmäen alapuolella päälleni kurvannut auto passitti rakkaan Fiatini lunastukseen. Seuraava autoni oli ranskalainen Simca 1000, jonka kanssa juutuin raitiovaunujen kiskoille poikittain eräällä Helsingin reissullani. Onneksi sain pikaisesti kanssaihmisiltä työntöapua ja matka jatkui.
Suurin autorakkauteni oli rättisitikka eli kangaskattoinen Citroen 2CV, jolla kurvailin usein Tampereelta Vierumäen Urheiluopistolle. Aikaa piti varata runsaasti, sillä ajonopeus oli korkeintaan 50 kilometriä tunnissa. Kesällä sitikalla oli ihanaa ajella katto auki tukka hulmuten, mutta talvella sai sitten huristella hampaat kalisten. Kangaskatto repeili tuon tuosta ja lepatti tyylikkäästi tuulen mukana. Matkakumppaninani kuljetin öljyä, jonka tankin kansi aukesi vähän väliä. Kerran ajelin Lahteen ystäväni häihin vaaleassa juhlapuvussa ja tietysti kansi taas aukesi. Häihin päästyäni olin paitsi myöhässä, myös yltä päältä öljyssä.
Hieman vauhdikkaampi autoilutapaus sattui, kun sain lainata isäni punaista Alfa Romeota – Halusin tehdä vaikutuksen vieressäni istuvaan turkulaisen jääkiekkoseuran maalivahtiin. En ajanut kovaa, mutta liukas puusilta Artukaisten kohdalla heitti auton sillalta ulos ja auto oli puolittain Raisionjoessa. Autolle eikä meille ei käynyt kuinkaan, mutta kuten arvata saattaa, maalivahti ei tullut enää kyytiini.
Seuraavat autoni ostinkin sitten itse, ja niitä on riittänyt aina Ritmosta Pontiacciin. Nykyään maalivahtien sijaan keskityn autoni luotettavuuteen, taloudellisuuteen ja tieturvallisuuteen. Bensan hinnan kallistuessa olen karsinut kaikki turhat ajelut pois ja yritän ajaa mahdollisemman taloudellisesti. Olen alkanut harkitsemaan myös sähköautoon siirtymistä. Kahden euron litrahintaa pidän kalliina varsinkin näin yrittäjänä, jolle nopea liikkuminen paikasta A paikkaan B on osa työtäni.
Olen huolissani myös nykyisestä liikennekulttuurista, jossa kanssa-autoilijoita, liikennevaloja tai nopeusrajoja ei kunnioiteta. Olisi hyvä pitää mielessä, että autoilu on sosiaalista toimintaa; Olemmehan ajaessamme jatkuvasti vuorovaikutuksessa toistemme kanssa. Ajoasenteita aletaan omaksua jo turvaistuiniässä, ja liikennekäyttäytymisen mentoreina toimivat vanhemmat, joista lapsi ammentaa vaikutteita.
Ajovuosieni käänteissä olen huomannut, että kun matkassa on mutkia, kanssa-autoilijoiden kunnioitus, rauhallinen hengittely ja asiallinen ote vievät pitkälle. Nämä ja ripaus huumoria ovat vieneet minut aina matkoiltani turvallisesti kotiin, oli kulkupeli mikä tahansa.
Anne Sällylä
