Olemme emäntäni kanssa hyvinkin eri mittaisia. Karkeasti sellaiset 35 cm. Projektina oli löytää sellainen löhötuoli olkkariin, jossa saa vivusta nykäisemällä jalat ylös ja sydänkohtauksen, kun yläruho humahtaa vaakatasoon. Toiveena olisi, että emännän jalat yltäisivät matolle ja minä pääsisin sieltä ylös jokseenkin säädyllisesti. Paikallisen ostarin huonekaluliike mainosti erinäisiä jakkaroita, joten testailemaan.
Mukana oli myös hilpeä ilopillerimme 1.5 v, joka osaa jo kävellä hyvinkin tarmokkaasti. Löysimme rivin jakkaroita ja sain aivopierun päästää ilopillerin vapaaksi. Vapaaksi päästyään hän muuttuu naiseksi Hulluilla päivillä tai mieheksi laivan buffetissa. Mitkään pyynnöt, kehotukset tahi komentaminen eivät tavoita, ja hän lähtee tarmokkaasti taapertamaan. Emäntä perään ja minä testailemaan. Hieron itseni syvälle tuolin uumeniin, nykäisen vivusta ja hums olen vaakatasossa. Joo-o joo-o, aika mukavaa.
Myyjä ilmestyy paikalle ja kysäisee, tarvitaanko apua. Nohevana höpöttäjänä tokaisen “ei kiitos, pääsen kyllä ylös itsekin, kato vaikka”. Vatsalihakset ovat painuneet liian syvälle silavan sisään ja jalkatuki on uutuuden kankea. En saa ponnistettua enkä painettua jalkatukea alas. Alkaa useamman minuutin hillitön rimpuilu ja ähellys. Ja tadaa, lopulta seison huohottaen ja hieman huippaakin. Vuoroni lähteä metsästämään ilopilleriä.
Lopulta testailemme kaikki mallit läpi, kulutamme myyjän aikaa 45 min ja teemme kuten 99 % asiakkaista. Joo me mietitään vielä vähän ja palataan sitten.
Sitten markettiin hakemaan jotain kevyttä ja helppoa ruokaa. Mitähän kellokin jo on, käsi löysien shortsien taskuun ja tyhjää on.
Puhelin lienee jonkun niistä testaamistani löhölinnojen syövereissä. Nöyränä takaisin jakkaramarkettiin, myyjä hymyilee ja kysyy, että mihinkä tulokseen tulimme? Juu siis tuota noin niin nythän on niin että mahdollisesti saattaa olla että puhelimeni on hukkunut jonkun tuolin sisälle. Aikani tuoleja käänneltyäni se kopsahtaa betonilattialle. Tsek ja kohti seuraavaa vastoinkäymistä.
Iltapäivällä ilopilleri nukkuu ja emäntä ottaa viettelevän ilmeen, lähestyy minua, halaa ja haluaa painaa päänsä hartialleni. Samalla kuiskaten “kulta, voisitko hakea yhden jutun, minkä varasin roskalavaryhmässä”. Niinpä.
Kohde on jossain pohjoisen alueella, jota kovaa vauhtia rakennetaan eikä katukylttejä juurikaan vielä ole. Pyörin autolla eessuntaassun, hiljennän radiota nähdäkseni paremmin ja pysäytän kadun varteen. Täti hyökkää samantein melkein autoon sisälle, tunkee haettavan tavaran käteeni ja alkaa höpöttää. Vartin päästä höpötys lakkaa ja täti kiittää juttuseurasta, kun ei vielä ole naapureitakaan kelle jakaa arkea. Laitan puhelimeen muistutuksen, jotta emme ikinä muuta kyseiselle kadulle.
Arttu Peltonen
