Vanhana elämisessä on omat haasteensa, mutta vanhemmiten oppii vähitellen sopeutumaan itseensä ja olosuhteisiin, eihän siinä muu auta. Kuulo ja näkö heikkenevät, unohtamista tulee entistä enemmän, mutta muistaminen on kaiken kaikkiaan kaksipiippuinen asia. Totta, äsken puhuttu ja sanottu ei tahdo pysyä mielessä, nimet varsinkaan. Toisaalta vanhat asiat, tapaukset ja jutut, tuntuvat hersyvän herkemmin kuin ennen. Elämänkokemukset ja niistä kertominen nuoremmille tuntuu omasta mielestä rikastuttavalta ja jopa tärkeältä. Ikääntynyt luulee olevansa jotenkin tarpeellinen tai hauska voidessaan kertoa menneen ajan sattumuksista, onnistumisista ja varoittavista esimerkeistä. Joskus vanhan ihmisen hössötys synnyttää kiusallista tilannekomiikkaa tai häpeilyn tunteita.
Monet osaavat peittää kiusaantumisensa ja kuuntelevat, jopa osallistuvat innokkaasti keskustellen, mutta usein saa huomata pitkästymisen ja vaivautuneisuuden. Tätä elämä on, kullakin on aikansa. Yllätys minulle oli pitäjänlehdessä vastaan tullut kirjoitus, joka kertoi ikäihmisen käyttäytymisestä aiheutuneen kiusaantumisen johtaneen ärtymykseen siinä määrin, että toivomuksena oli vanhan ihmisen poismeno.
Hätkähdin. Me ikääntyneet emme useinkaan itse huomaa, minkälainen rasite saatamme olla toisille ihmisille. Turha kysyä, pitäisikö meidän oppia, emme me enää paljon opi. Asiat pälkähtävät päässä ja tulevat suusta impulsiivisesti. Mikä avuksi? Itsekontrolli kestää hetken väistyäkseen kuin salamanväläys. Kiusallista, kyllä. Poismeno, ei vielä.
Elämänhalu on syvällä, vaikka siinä ei sivullisen silmin olisi mitään järjellistä. Vanhuuden hetket saattavat olla jopa elämän parasta aikaa. Antakaa meidän elää ja lähteä pois, kun sen aika on.
Reijo Fredriksson