Näytelmäkirjailija Sirkku Peltola (s. 1960) on suurellekin yleisölle tuttu, jonka kynästä ovat lähteneet muun muassa näytelmät Suomen hevonen, Patukkaooppera ja Tyttö ja varis, joista viimeisimpään myös Lempäälän Nuorisoseura on nyt tarttunut.
Teemu Lehtilän ohjauksessa seurataan neljän ihmisen elämää, jotka kummallisella tavalla alkavat kietoutua ja punoutua yhteen. Armi (Sirpa Kauppila) suuntaa mieluummin katseensa venepakolaisiin kuin oman elämänsä epäkohtiin, Ipen (Joni Lehtomäki) elämä on samanlaista söhröä kuin tokaluokkalaisen virkkuutyö ja Säde (Minna Koppanen) katselee maailmaa vähän eri tavalla kuin muut ihmisen, naiivisti, mutta silti melkoisen tarkkanäköisesti. Jarde (Matias Veid) puolestaan puhuu vähän, mutta monet hänen pudottelemistaan lauseista ovatkin sitten kuin pieniä säihkyviä koruja tai slangirunoutta, jota on aivan ihastuttavaa kuunnella.
Peltolan näytelmä on paikoin raskas ja vaatii katsojaltakin paljon. Puhetta on välillä liiankin paljon, näytelmä kun rakentuu pitkälti monologien ja dialogien varaan. Toki huumori kukkii ja hyväsydämisen Säteen ajatuksenjuoksua on miellyttävä seurata, mutta silti muutama keventävä toiminnallinen kohtaus olisi ehkä Tytössä ja variksessa ollut paikallaan.
Kauppilassa on luonnollista eleganssia ja hienostuneisuutta ja hänen roolinsa häpeää kantavana Armina sopii hänelle täydellisesti. Armi tulee katsojaa lähelle pienin elkein, sekunti sekunnilta ja hänen tuskaansa tekee pahaa katsella. Kuinka moni muu tälläkin hetkellä kipuilee samanlaisten ongelmien kanssa kuin Armi! Aihe on tärkeä ja koskettava. Rakkaus, josta tulee hyväksikäyttöä, riipii ihmisen reikäiseksi. Näin sanoisi näytelmän Säde.
Koppanen puolestaan pudottelee näytelmässä sadat repliikkinsä huolettomasti ja aidosti ja äänenkäyttö on kerrassaan hienoa kaikkine vivahteineen.
Armin ja Säteen välinen jännite pitää näytelmän mielenkiinnon yllä loppuun saakka. On myös hyvä, että Peltola on malttanut pidättäytyä tekemästä näytelmäänsä todellisesta elämästä kaukana olevia kevyitä ratkaisuja: ongelmat kun harvoin ratkeavat kovin helposti – jos ollenkaan.
Lehtomäki ja Veid ovat myös hienosti sisällä rooleissaan, tauotukset, pienet eleet, sananpainot, kaikki tällaiset toimivat hienosti.
Tyttö ja varis vaatii, mutta toki antaa myös paljon, jos sille on valmis antamaan muutaman tunnin aikaansa. Samalla näytelmä muistuttaa suomalaisuuteen pietistisellä hartaudella kuuluvasta turhasta syyllisyydentunnosta, joka usein estää ihmisiä elämästä elämäänsä ja pistämästä rajoja myös toisten käytökselle. Omaa elämää on suojeltava ja arvostettava -eikä elämänarvo ole kiinni siitä, kuinka korkealle yhteiskunta ihmisen esimerkiksi työn kautta arvottaa.
Annika Eronen
