Kolumni: Sisäinen lapsi rypistyvässä tomumajassa

Sari Paavilainen.

Mark Levengood ja Unni Lindell jututtivat lapsia kirjassaan Vanhat tädit eivät muni. Oskar 8-v. kuvaa: ”Vanhuus on sellaista, joka tulee hiipimällä niin, ettei sitä melkein huomaa. Se alkaa kasvoista ja jatkuu siitä alaspäin.”

Hiukan alle 60-vuotiaana huomaan lähes kaikessa kanssakäymisessä, että asiakaspalvelija on minua nuorempi. Menenpä sitten lääkäriin tai kauppaan. Esimiehet ja kollegat ovat poikkeuksetta syntymävuosiltaan tuoreempia. Luonnollisesti, sillä minua vanhemmathan ovat jo eläkkeellä. Tunnen itseni todella vanhaksi, kun minua teititellään. Itse lähestyn rennoksi, huolettomaksi ja nuorekkaaksi tarkoitetulla ”moi”-tervehdyksellä. Vaikka maan vetovoima on vienyt kimmoisimman terän kehostani, mieli on kuin villi varsa. Se lähtee vaivatta laukalle.

 

Mainitsen tuttavalleni tyttöporukkamme tapaamisista. Todellisuudessa olemme joukkio keski-ikäisiä naisia. Kirimme henkisessä vireydessä sen, minkä fyysisessä ketteryydessä saatamme jäädä keskiverron alle. Korkkarit lentäisivät kattoon, jollei luupiikki rajoittaisi käyttämään matalampia kenkiä.

Meikkaus tehdään suurentavan peilin ääressä, kunhan vain silmät löytyvät sieltä kaiken muun veltostuvan joukosta. Rintaliivien kaarituet puristavat, vaikka kuinka asetellaan rinta kerrallaan kuppiin kokonaisvaltaisen varmoin ottein kainalosta etenevällä liikkeellä. En edes turvallisessa ystäväporukassa tohdi kertoa, kuinka pyörin inkontinenssihyllyn liepeillä. En ole vielä saanut sitä fysioterapeutin mukaan pesäpalloräpylänomaista lantiopohjaa piukaksi.

Fyysisen läheisyyden kaipuusta todetaan eräässä runossakin, että sitä mitä luulee kuumaksi hengitykseksi, onkin tilkitsemätön ikkuna. Ja jos joku vielä illan hämyssä veisi mennessään, kyllä aamun valjettua joutuisasti palauttaisi. Vastuu on savolaisittain kuulijalla, mikä näistä resonoi.

 

85-vuotiaan Nadine Stairin nimissä julkaistu runo kuvaa tunnelmia, jos saisi elää toisen kerran. ”Tekisi enemmän virheitä. Haluaisi ottaa asiat vähemmän vakavasti. Haluaisi syödä enemmän jäätelöä ja vähemmän papuja. Haluaisi kulkea paljasjaloin aiemmin keväällä myöhemmälle syksyyn.”

Ystäväni kommentoi, ettei vanhemmiten enää naura niin paljon. Sellaista syvää naurua, jotta vatsalihaksiin sattuu. Surullinen ajatus. Pitäisikö tällä iällä alkaa jo vakavoitua?

 

Tietoisesti vaalin lapsenomaisuuttani ja sisäistä lastani minussa. Saan kotioloissa yhtäkkiä sen mieleen juolahtaessa puhua viisivuotiaan äänellä ilman yytä, ääkkösiä ja ärrää (tukkaan kulla kaakista). Voin pyörittää puseroni alahelmaa molemmilla etusormilla rullaksi ja näyttää napaa. En hanki suklaakalenteria, koska avaisin kaikki luukut kerralla. Suklaa suklaana – kerralla kaksin käsin ja sen jälkeen reilu – jopa kuukausien – tauko. En kuitenkaan (aikuisen) tuttavani tavoin syö kolmea rasiallista konvehteja yhteen menoon ja päädy verensokerihumalaisena ambulanssiin. Saan toivoa syntymäpäivälahjaani puoli vuotta etukäteen, kun en millään malttaisi odottaa oikeaa päivää. Saan syödä omenahyveen ensin ja vasta sitten jauhelihakeiton. Uteliaisuus (näkyvätkö seepran raidat jo sen syntyessä?) ja ihmettely (miksi vesi on Kroatiassa turkoosin väristä?) saavat pysyä arjessani.

Olen päättänyt luottaa sisäiseen kauneuteeni. Kun olen suurin piirtein sovussa itseni kanssa, paistakoon se sisältä ulospäin. Elämänkokemus tukee, maailmankaikkeus kannattelee. Ymmärrän täysin alussa mainitun kirjan sivuilla 6-vuotiaan Matiaksen viisaita sanoja: ”Tärkeintä meissä on varpaat. Niillä ohjataan.”

 

Sari Paavilainen