Lukevan yleisön pääsy verkon kautta emeritustoimittaja Matti Kuuselan 551 juttuun on estetty ja Aamulehti tutkii, ovatko jutut sepitettä. Tarkkaan ottaen: ei ole mitään Matti Kuuselan tapausta, vaan on Aamulehden tapaus. Tai jos journalistista vastuuta ajatellaan, muuttuu koko juttu päätoimittaja Sanna Keskisen tapaukseksi.
Tapa, jolla lehti reagoi Kuuselan muistelmakirjan yksityiskohtiin on selvää ylireagointia. Vai pitäisikö sanoa hätäistä ja huonoa harkintaa? Jos tämä reaktio menee läpi, lehti julistaa kirotuksi sepitteeksi kaikki kirjallisuutta lähenevät tekstit, tulkitsevat reportaasit ja koko feature-kirjoittamisen. Feature tarkoittaa pitkiä sanomalehtijuttuja, jotka eivät ole uutisia, vaan sellaista sisältöä, joka hahmottaa kirjoittamisen keinoja käyttäen jotain inhimillisesti tärkeää.
Esimerkki, kuvitteellinen sellainen. Toimittaja kertoo lehden sunnuntainumerossa kävelevänsä Tampereen Satamakatua ja ostavansa hetken mielijohteesta antikvariaatista runokirjan. Pistää kirjan reppuunsa ja kävelee Pyynikille. Piispan pihan kohdalla kertoo pysähtyvänsä, avaa repun, ottaa kirjan ja antaa kirjan avautua jonkun runon kohdalta. Siteeraa lukijalle tätä runoa ja ryhtyy kertomaan, mitä runo tuo hänelle mieleen, mitä runosta tiedetään, mitä se tarkoittaa ja missä tilanteessa se on kirjoitettu.
Mitään tästä ei ole tapahtunut. Kirja on ostettu ehkä vuosia sitten, ja kirjoittaja nappaa sen omasta kirjahyllystään, 21 celsiusasteen sisälämpötilassa. Mutta tällainen on luvallista, jos jutun rakenne tätä edellyttää.
Tärkeää tässä on kyseinen runo: että joku osaa avata runouden tai kirjallisuuden maailmaa – maakuntalehden viikonloppunumerossa. Samalla tavalla pitäisi lukijalle olla selvää, että Eeva-Liisa Manner ei ole puhunut nuorelle Matti Kuuselalle, vaan Mannerin runous, muuan rivi, on puhunut Kuuselalle.
Sanomalehti ymmärtää tehtävänsä väärin, jos se ryhtyy jahtaamaan näitä kirjallisia tehokeinoja ”sepitteenä”. Uutisoi asiasta kesken prosessin, jolloin tulee häpäisseeksi toimittajan koko elämäntyön. Kas kun ei käynnistä prosessia toimittajan saamien palkintojen perumiseksi.
Lehden tapa toimia on jo tullut julkiseksi rangaistukseksi, joka liitetään toimittajan elämään koko loppuikänsä. Vain Aamulehden julkinen anteeksipyyntö, joka tunnekuvana olisi suuren yleisön mielissä ns. sepitetutkimusta vahvempi, voisi korjata asian. Sivumennen sanoen, toivon tälle saagalle tätä päätöstä.
Lehdissä on kautta aikojen ollut toimittajia, joille on kirjoitustaitojensa tai ”vainunsa” vuoksi annettu tavallista suuremmat vapaudet tuottaa isoja juttuja. Aamulehdessä tällainen on ollut Eeva Särkkä, Keskisuomalaisessa Aino Suhola, Hymyssä Veikko Ennala, Helsingin Sanomissa Ilkka Malmberg. Tällainen asema voi johtaa lehden johdon tai muun toimittajakunnan kannalta sisäisiin jännitteisiin, joista ilma Kuuselankaan ympärillä ei ole täysin vapaa.
Mielenkiintoista on, että Aamulehden päätoimittajat jakautuvat tässä asiassa kahteen leiriin. Jouko Jokinen ja Matti Apunen haluavat pitää feature-kirjoittamisen journalismin repertuaarissa. Jussi Tuulensuu ja Sanna Keskinen olettavat, että vain se, mikä voidaan tarkistaa, on totta. Veikkaanpa, että se mitä Aamulehti asiassa tekee, näkyy kohtapuoliin lehden levikissä. Suuntaan tai toiseen.
Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija
