Lempääläisjuuristen merkkihenkilöiden kärkikaartiin lukeutuu maantieteilijä, tutkimusmatkailija
ja suogeologi Väinö Auer (1895-1981), jota on sanottu nykyaikaisen ympäristönsuojelun pioneeriksi. Auer loi perustan Suomen limnologiselle järvitutkimukselle, mutta hän saavutti myös kansainvälistä kuuluisuutta. Tärkeimmät tutkimusmatkansa hän teki Argentiinaan. Auerin sukulaisia asuu edelleen Nurmella.
Väinö Auerin isoisä Kaarle Joosenpoika eli Kalle Tappura oli oman aikansa eli 1800-luvun lopun kunnallispoliitikko Lempäälässä. Hän toimi muun muassa kunnallislautakunnan esimiehenä, ja myöhemmin hänet valittiin lainamakasiinin kirjuriksi – mikä sittemmin koitui hänen kohtalokseen.
Kalle Tappura joutui syyttömänä epäillyksi lainamakasiinin viljavajauksen aiheuttamisesta, ja hänet erotettiin. Myöhemmin syytökset todettiin aiheettomiksi, mutta Tappura muutti sen jälkeen Helsinkiin ja osa hänen lapsistaan otti uuden sukunimen Auer.
Kalle Tappuralla ja hänen vaimollaan Vilhelmiinalla oli paljon lapsia, mutta he pitivät lasten kouluttamista tärkeänä. Kaikki lapset koulutettiin ylioppilaiksi, monet vielä siitäkin eteenpäin, ja muutamat heistä ovat jättäneet jälkensä Suomen historiaan.
Kyösti Auerista tuli senaattori. Ilmari Auer oli pankkimies, joka työskenteli myös maatalousministerinä. Hän omisti Seutulan kartanon ennen kuin sen alueelle tehtiin Helsinki-Vantaan lentokenttä. Ilmari Auerin tytär Vilhelmiina puolestaan päätyi Viroon konsuli Oskar Rütlin puolisoksi.
Väinö Auerin isä Kyösti Auer oli yksi Nurmenkulman ensimmäisistä kesäasukkaista, joka jo vuonna 1910 hankki Vaivastenokaksi nimetyn kesäpaikan Lahdenkylän niemestä. Huvilapalstan helsinkiläiselle Auerille myi Kustaa Rauko. Tosin tämä hevosmiehenä epäröi pitkään ennen kuin luopui siitä, sillä niemessä oli hyvä laiduntaa hevosia.
Lempäälä tai ainakin Nurmenkulma tuli siis tutuksi Väinö Auerille jo lapsena. Hän arvosti isovanhempiensa työtä, mistä todistaa hänen vielä 85-vuotispäivänsä kynnyksellä antama lehtihaastattelu. Hän totesi, että ”se on perustutkimusta kun isoisäni ruoppansa Lempäälän savimaahan iski”. Auer näki talonpojan työssä suomalaisen kulttuurin alun.
Siitepölyanalyysin uranuurtaja
Väinö Auer opiskeli maantiedettä ja geologiaa Helsingin yliopistossa. Hän valitsi pääaineekseen kasvitieteen, mikä hänen elämäkertansa (Pentti Alhonen & Antero Alhonen: Vaakavarren ratsastaja. Tutkimusmatkailija Väinö Auerin elämä, Edico Oy 2006) kirjoittajien mukaan oli seurausta hänen isänsä suvun juurista ja varsinkin kesistä isoisän maatilalla Lempäälässä.
Nurmella poika oli tutustunut Hämeen kauniiseen luontoon, etenkin sen kasvistoon ja eläimiin. Kasvitieteen opiskelu tosin kaatui kielikiistoihin ennen kuin ehti alkaakaan. Svekomaani-professori hylkäsi suomenmielisen Auerin pääsykokeen, mistä suivaantuneena hän ei yrittänyt toista kertaa. Sen jälkeen Auer opiskeli maantiedettä ja eläintiedettä sekä mm. geologiaa. Tohtorinväitöstutkimuksensa hän teki Lapin ja Pohjanmaan soistumisilmiöistä.
Suotutkimuksissaan Väinö Auer ensimmäisenä Suomessa käytti ajoitusmenetelmänä siitepölyanalyysiä. Lisäksi hän alkoi selvittää Vanajaveden geohistoriallisia vaiheita rantasoiden kerrostumisjärjestyksen perusteella. Myöhemmin Auer teki vastaavia tutkimuksia useissa Keski-Euroopan maissa sekä Kanadassa.
Maailmanmaine Tulimaan tutkijana
Maailmanmaineen Väinö Auer loi Tulimaan ja Patagonian tutkijana. Etelä-Amerikassa hän johti merkittäviä retkikuntia näille alueille. Kaikkiaan hän kävi Argentiinassa kolme kertaa viipyen siellä vuosia.
Ensimmäiselle tutkimusmatkalleen Tulimaahan Auer lähti vuonna 1928. Espanjan kielen hän opetteli pitkän laivamatkan aikana. Retkikunnan tarkoituksena ei varsinaisesti ollut tuntemattomien seutujen etsiminen, mutta niitäkin löytyi.
Löytämiään kohteita Väinö Auer nimesi mm. Kalevalan sankarien ja suomalaisten suurmiesten mukaan. Nimet eivät kuitenkaan valitettavasti vakiintuneet käyttöön eikä niitä enää kartoissa käytetä.
Suomeen palattuaan Väinö Auer sai seuraavana vuonna nimityksen maantieteen professoriksi Helsingin yliopistoon. Virassaan hän pystyi tutkimaan Tulimaan aineistoaan. Hän kuitenkin huomasi kaipaavansa jatkoselvittelyä. Niinpä hän alkoi puuhata toista retkikuntaa, jonka kohteeksi valittiin Patagonia.
Argentiinan valtion palveluksessa
Toisen retkikunnan merkittävien tulosten seurauksena presidentti Juan Peron pyysi Väinö Aueria Argentiinan valtion palvelukseen vuonna 1946. Kutsu tuli virallista tietä presidentti J. K. Paasikivelle. Tämä oli sanonut Auerille, ettei sellaiseen kutsuun voi vastata kieltävästi.
Koko perhe muutti siis Argentiinaan, ja Väinö Auer ryhtyi tutkimaan laidunmaiden kuivumista. Argentiinassa hänjohti kaikkiaan 12 tutkimusretkeä Tuli-Pataganiaan.
Väinö Auerin tieteelliset tulokset käynnistivät myöhemmin laajoja käytännön sovelluksia maaperän kartoituksesta kuivuuden torjuntaan ja asutusmaantieteen ratkaisutapoihin.
Auer painotti ihmisen ja luonnon yhteisvaikutusta. Ihmistä hän vertasi vaakavarren ratsastajaan, joka toimillaan aiheuttaa ympäristökatastrofeja. Auerin esitykset maanpinnan kulumisen syistä, ”aavikkopaholaisesta” tehosivat Argentiinan poliittisiin päättäjiin. Häntä voidaankin pitää nykyaikaisen ympäristönsuojelun pioneerina.
Aueria houkuteltiin jäämään pysyvästi Argentiinaan. Suomi oli kuitenkin hänelle tärkeämpi, joten hän palasi
vuonna 1953 takaisin kotimaahan. Argentiinaan jäämistä edisti jopa yksinvaltias presidentti Peron, ja lopulta suomalainen joutui omien sanojensa mukaan ”suorastaan karkaamaan Peronin kynsistä”.
Suomessa Väinö Auer jakoi geologista tutkimustyötään saatuaan uudelleen professuurin Helsingin yliopistosta. Hänen luentojensa kerrottiin olleen värikkäitä tilaisuuksia, joihin osallistuttiin yli tiedekuntarajojen. Eläkkeelle jäätyäänkin hän edelleen jatkoi julkaisutoimintaansa.
Ritva Mäkelä