Olin koulujen päättymisviikolla siirtämässä ja purkamassa tavaroita seinien suojasta, joita mittailin katseellani touhukkaana viimeksi yli 20 vuotta sitten ja paljon nykyistä matalammalta. Silmien seuraillessa aikanaan noita muhkeita vanhan lämpöpatterin ”kylkimakkaroita” samettiverhojen lomassa, pääsi vilkas nuori mieli hetkittäin kauas ympäröivästä melskeestä. Muutaman satunnaisen sekunnin kerrallaan se sai piirtää erilaisia ajatuskuvia ihmisistä, tapahtumista ja kokemuksista, joihin pari seuraavaa vuosikymmentä ovat yrittäneet näyttää omia vastineitaan.
Vanha Lempoisten koulu sai vielä kerran mahdollisuuden tuntua tutulta vanhoine puukaiteineen ja ikkunanpielineen sekä nyt poistettuine opetuskuvatauluineen. Vanhan koulun runko jatkaa uutena ja paljon suurempana kouluna, mutta nyt oli aika purkaa ja tyhjentää sitä mikä kehysti monen koulutaipaleen pitkiä alkuvuosia vuosikymmeniä. Autioiden pukuhuoneiden ovenkarmeja irrottaessa katselin usean vikkelän vilkaisun verran käytävää pitemmälle. Käytävää katsoessa voi vielä melkein nähdä pienen Tuukan, Henkan, Antin tai Pekan kiirehtivän ruokalan suunnalta teknisen työn luokkien ohi kohti pukuhuoneita ja liikuntaa. Itselleni ne eivät varmaankaan olleet ne viikon mieluisimmat askeleet, mutta sepä ei enää muistista korostu.
Portaissa tavaraa kantaessa voisi hyvin kääntyä katsomaan luokkatovereiden tuloa viimeiseltä oppitunnilta Käytävässä huvittaa kuinka ovella opettaja-Juha takavarikoi liimalappuni loppukevääksi, kun olin innostunut laittamaan niitä ihastukseni takin selkään välitunnilla. Säilyköön itse teksti hymynä suupielessäni. Se oli jatkoa verbaaliseen ”hevosenleikkiin”, jota melkein peräkkäin pulpettijonossa välissä istuvan kautta kävimme.
Aikuisuuteen jo tottuneena tekee pelkästään hyvää voida kulkea jälleen muutama pätkä sen pienen repunkantajan suuressa maailmassa ja ottaa muutama askel luokan ovesta sisään, vaikka en sinne olisi muutoin nyt menossakaan. Tyhjentyneen lattian tuossa kohtaa olleesta pulpetissa kolmasluokkalainen näki, kuinka luokan uusi oppilas Savonlinnasta saapui ovesta luokkaan vaaleanpunaisessa collegessaan ja tumman violeteissa kangashousuissaan. Hetken päästä Ville oli jo näkynyt roiskivan jotenkin vesivärit uuden tytön ristiselkään ja samalla tapahtuneesta tulistumistaan pidättävä pulpetin poika onnistunut kenenkään tietämättä, askartelun ohessa, kokemaan sen elämässä ainutkertaisen ensirakastumisen.
Muistaessa luokan oman suuruusluokaltaan olemattoman kirjaston välituntien innokasta lainaustoimintaa takaseinustan kaapeilla tai oman tietokilpailun vetoa esitystunnilla, palaa mieleen niidenkin silloinen merkittävyys. Koululaisten maailma on pohjimmiltaan oma miniyhteiskuntansa töineen, huveineen, pelkoineen ja iloineen, jotka ovat siinä hetkessään täyttä ihmisen kokoista elämää. Sen kautta jokaisen aikuisenkin olisi hyvä välillä tiedostaa kenties teknisesti arvioiden vähäisempien, mutta koko ajan ympärillämme tapahtuvien asioiden kokemisen erilainen voimakkuus toisille, ihan iästä riippumatta.
Irtaimistomyynnin yhteydessä sain kysyttyä rehtorilta pukuhuonekäytävällä muutaman sanan aikanaan luokkalehteen raportoimassani remontissa nykyilmeensä saaneiden tilojen kokonaan muuttuvasta tulevaisuudesta. Kulkutie teknisen työn tiloihin oli jo suljettu. Nostalginen ajatus kulki silti sujuvasti edellisen remontin historiaan siirtämään puupölkkylattiaiseen metallityöluokkaan. Siellähän sen pienen pulpetinkuluttajan maailma tummui sanoihin sen ensirakkauden muuttamisesta Joensuuhun.
Suuri joukko meitä lempääläisiä on useassa sukupolvessa ehtinyt kerätä omia muistojaan ja luoda omia hiljaisia unelmiaan opintiensä alkutaipaleella Lempoisten koulussa. Samalla se on saanut niiden ihmisten kasvot, jotka vuorollaan ovat meitä kouluvuosina ohjanneet oppimaan ja toimimaan kasvaessamme lapsista nuoriksi. Nyt tehtävä tilainvestointi on osaltaan vastausta oppilasmäärän kasvuun, mutta sillä on muutakin merkitystä. Pitkään suunnitellun hankkeen vieminen maaliin tässä taloustilanteessa on positiivinen signaali uskostamme nousevaan tulevaisuuteen. Ihmisen tekninen kyky muistaa asioita tekee meistä erikoislaatuisia. Kuitenkin vasta ne lukemattomat yksilölliset syyt, miksi me muistamme, tekevät meistä ihmisiä ja antavat uskoa huomiseen.
Tuukka Liuha
