Takana on ensimmäinen viikko päiväkotielämää. Se on sujunut 1,5-vuotiaalta esikoiseltamme ja meiltä vanhemmiltakin vaihtelevasti, välillä on mennyt hyvin, välillä kehnommin. Vaikka muutosta loivennettiin tutustumiskäynneillä ja lyhennetyllä hoitoajalla, yhtä vuoristorataa tämä on ollut. Kun olen ollut lapsen kanssa tiiviisti yli vuoden, ero tuntuu oudolta. Toisaalta iloitsee taas pienistä arkisista asioista, joita voi tehdä ihan huoletta, huolehtimatta kenestäkään. Imurin tai yleiskoneen käynnistäminen ei herätä ketään. Voi vapaasti lähteä asioille miettimättä pitäisikö meno ajoittaa päiväunien mukaan. Työhön palaaminenkin alkoi tuntua todelta.
En tiennyt ennen lapsen syntymää, että vauvojen elämässä johdonmukaisuus ja toiminnan loogisuus eivät ole olennaista. Sitä vain ihmettelee, miksi ruokalaji, joka maistui eilen, ei maistukaan tänään. Vauva voi nukkua sikeästi kovassakin melussa, mutta säpsähtää hereille, kun käännät sanomalehden sivua.
En tiennyt sitäkään, että äideillä on oma slanginsa. Uusi äiti huomaa olevansa ensin kielipuoli, mutta pian sitä saa huomata googlaavansa sellaisilla sanoilla tai lyhenteillä kuin heittoaisa, Bugaboo, VVV, vk-haalari ja vasu.
Muiden äitien tapaaminen ryhmäyttää kummasti, keskustelu kääntyy nopeasti lapsen elämän perusasioihin, kasvukäyriin tai suolentoimintaan. Myös toisten lapset alkavat tuntua kiinnostavilta.
Aiemmin ei kiinnittänyt huomiota siihen, onko kaupassa hyllyjen välissä juokseva lapsi jonkun aikuisen silmälläpidon alla vai kenties eksynyt vanhemmistaan. Nyt on pakko varmistaa, että löytäähän lapsi äitinsä. Nyt yksikseen suojatien ylitystä odottava koululainenkin herättää huolen, ettei tuo pieni vaan nyt lähde yli, kun autoja on tulossa molempiin suuntiin.
Kirjoittaja on hoitovapaalta töihin palannut Lempäälän-Vesilahden Sanomien toimittaja
