1500-luvun lopulla ratsumiestilana toiminut tila myytiin 1600-luvulla säätyläisomistukseen ja siitä tuli työläistila. Isojaon jälkeen Ihamaan tilaa alettiin kutsua Klemolaksi tai Lemolaksi. Noin sata vuotta myöhemmin, vuonna 1906, talon viimeiset omistajat Juho Oskari ja Aleksandra eli Sandra Johanna Isotalo myivät tilan vaivaistaloksi Lempäälän kunnalle. Kauppakirjassa kerrotaan, että kaupan mukana Lempäälän kunta osti muun muassa riihikoneen hevoskirtoineen, heinäseipäät ja kaikki lehmänkytkyeet sekä kaksi latoa.
Oman vaivastalon perustaminen oli puheissa Lempäälän kuntakokouksessa jo vuonna 1897. Lopulta vajaat kymmenen vuotta myöhemmin vaivaistalo päätettiin perustaa mahdollisimman pian.
Perustustyöt Isotalojen myymällä tilalla alkoivat tammi-maaliskuussa vuonna 1907. Kesäkuussa 21 kirvesmiestä rakensi päärakennusta. Ensimmäiseksi valmistui Hourula, eli mielisairasosasto. Loput rakennukset valmistuivat saman vuoden marraskuussa.
Vaivaistalon ensimmäinen johtaja oli lempääläinen Aino Putkisto, joka toimi johtajana vain puoli vuotta. Hänen seuraajansa oli neiti Amanda Giers, jonka aloitteesta taloon hankittiin ompelukone, kangaspuut, neljä rukkia, separaattori, kirnu ja neljä tusinaa syviä lautasia. Lisäksi kunnallislautakunta päätti, että vaivaistalossa saa tarjota aamuisin jokaiselle hoidokille kaksi kupillista kahvia.
Hoitoon otettiin yhteensä 38 henkilöä. Heistä 33 oli aikuisia ja viisi hoidokkien lapsia. Kaikki kutsutut eivät tulleet.
Talossa kuoli ensimmäisenä Vaihmalasta kotoisin ollut mäkitupalainen nimeltään Kalle Vuori. Hänen muistokseen perustettiin kahvi- ja tupakkakassa, jonka pohjakassaksi vainajalta jääneet varat siirrettiin.
Kunnalliskotien virkailijat järjestäytyvät
Vain viisi vuotta vaivaistalon toiminnan alkamisen jälkeen tulipalo tuhosi sen kesäkuussa 1913. Tulipalon syttymisen syy oli todennäköisesti keittiön savutorvesta pärekatolle lentänyt kipinä. Henkilövahinkoja ei sattunut, mutta päärakennus paloi ja kaikki irtain tuhoutui.
Rakennus oli vakuutettu, joten uuden rakentaminen aloitettiin välittömästi ja se valmistui vuonna 1914. Samana vuonna taloon tuli johtajaksi Elin Aarrevaara. Hän luotsasi talon vuoden 1918 taistelujen läpi rintaman välittömässä läheisyydessä ja onnistui pitämään kaikki asukit hengissä.
Oman palkkansa puolesta taistelemaan joutunut Aarrevaara pani alulle kunnalliskotien virkailijoiden järjestäytymisen. Kesällä 1919 hän kutsui Lempäälään Suomen köyhäinhoitovirkailijain yhdistyksen perustavan kokouksen, jonka puheenjohtajana Aarrevaara toimi kuolemaansa saakka. Vain 40-vuotiaana kuolleen Aarrevaaran omaisuus siirtyi hänen äidilleen, jonka kuoleman jälkeen se siirtyi yhdistykselle. Suomen köyhäinhoitovirkailijain yhdistys muuttui myöhemmin Sosiaaliturvan keskusliitoksi.
1920-luvulta alkaen vaivaistaloja alettiin virallisesti kutsua kunnalliskodeiksi. Niiden asukkaina oli vanhusten lisäksi mielisairaita ja muita kroonisesti sairaita potilaita, mutta myös sellaisia, jotka eivät pystyneet huolehtimaan itsestään.
Kunnalliskoti oli maatila, jonka töihin hoidokit osallistuivat ja maksoivat siten hoidostaan. Maatila lopetettiin vuonna 1966. Pihapiirissä toimi myös kulkutautisairaala.
Hourula lakkautettiin vuonna 1962 ja nykyisin rakennus on golfklubirakennuksena.
60-luvun kunnalliskodissa sattui ja tapahtui. Kunnalliskodilla käytiin katsomassa televisiota ja kaitafilmejä, siellä järjestettiin latotansseja ja pääsipä sen aikainen johtajatar Hymy-lehteenkin puhuttuaan sivu suunsa. Jopa yhdet asukkaiden häät viettiin.
Nykyisin tilat ovat Kivimäen perheyhtiön omistuksessa ja entisen kunnalliskodin huoneet majoituskäytössä. Tiloihin on valmistumassa myös lisää huoneita. Vaihmalan Hovin vaiheista voi lukea lisää 15. marraskuuta julkaistavassa Itä-Lempäälän kyläkirjassa, jonka on kirjoittanut Ritva Mäkelä.
