Oikeudessa käsitellään 8-vuotiaan tytön kuolemaa, jota on kuvailtu Suomen rikoshistorian iljettävimmäksi tapaukseksi. Lapsi on ollut lastensuojelun asiakas ja hänestä on tehty yli kymmenen lastensuojeluilmoitusta. Asiaan ovat puuttuneet niin lapsen äiti, naapurit kuin opettajatkin. Silti henkinen ja fyysinen pahoinpitely on saanut jatkua lapsen ennenaikaiseen kuolemaan saakka.
Asia on niin järkyttävä, ettei sitä pysty käsittämään. Se, että muut ihmiset olisivat piittaamattomia, olisi vielä käsitettävissä. Mutta se, että muiden puuttumisesta huolimatta lastensuojelun ammattilaiset ovat antaneet tilanteen jatkua, on suorastaan hullua. Onko resurssisäästöissä menty niin pitkälle, ettei asiaa todellakaan ole huomattu? Vai onko eroperheiden pahan mielen purkukanava, turhat lastensuojeluilmoitukset, kuormittanut työntekijöitä niin paljon, ettei todellisiin ongelmiin ole voitu paneutua?
Television näyttämä kuva oikeussalista paljasti kaksi piiloutunutta tappajaa. Kamerat eivät voineet tallentaa pahan kasvoja, sillä piiloutuminen sallitaan. Rikosten uhrejakaan ei suojella niin paljon Suomessa kuin rikoksentekijöiden yksityisyyttä. Nimiä tuodaan vain harvoin julkisuuteen, vaikka tekijä tuomittaisiinkin pahasta rikoksesta.
Maltalla paikallinen sanomalehti kertoo paikallisista oikeudenkäynneistä. Siellä kerrotaan kolareista lähtien, kuka oli syyllinen ja mistä oikeudessa kiisteltiin. Nimet on kirjoitettu lehteen, eikä niitä peitellä. Miksei Suomessakin voitaisi antaa julki murhaajien, raiskaajien ja muiden pahantekijöiden nimiä ja kasvoja? Eikö julkinen häpeä olisi hyvä osarangaistus?
Henna Ikävalko
Kommentointi on suljettu.