”En tänne jää, minä en täällä asu, kuin ehkä vuoden tai korkeintaan pari, tuttuja muualla on mulla.” Nämä Zen Cafén kappaleen sanat kuvaavat aika tarkkaan sitä tunnetta, joka minulla oli kävellessäni ensi kertaa rautatieasemalta Ylioppilaskylään.
Matkan varrelle osunut Turku tappaa!-graffitti ei kumma kyllä yhtään vähentänyt ahdistustani. Muutaman ylimääräisen mutkan kautta matkattuani seisoin vihdoin Studentby-kyltin alla ja edessäni valkeni valtava betonilabyrintti, joka ei näyttänyt enää ollenkaan samalta kuin muuttokuormaa tuotaessa. Elämä turkulaisena saattoi alkaa.
Parin vuoden kuluessa olen huomannut, että parasta Turussa ei olekaan Tampereelle vievä tie, vaan ehdottomasti Föri. (Turkua tuntemattomille selvennettäköön että Föri on Aurajoen poikki kulkeva lautta kevyelle liikenteelle.) Alkuun ihmettelin itsekseni, miksi sen tilalle ei ole rakennettu siltaa, mutta nykyään lähes aitona turkulaisena mieleeni ei enää juolahdakaan kyseenalaistaa kaupunkilautan asemaa turkulaisuuden sydämessä. Osuisin muuten harvoin sille puolen kaupunkia, mutta jos olen puolenkin kilometrin säteellä Föristä, en voi jättää väliin sisämaassa kasvaneelle niin eksoottiselta tuntuvaa lauttareissua.
Astun kyytiin muina miehinä yrittäen näyttää siltä, että förillä kulkeminen on minulle tuttua kauraa, vaikka sisäinen minäni haluaisikin suurin piirtein hyppiä riemusta. Parin minuutin mittainen matka tois tai täl pual jokke ei ole ehkä verrattavissa valtameristeilyyn, mutta hetken sitä kuitenkin saa olla veden varassa ja katsella jokimaisemaa eri näkokulmasta tuntien asuvansa merenrantakaupungissa.
Toinen lempiasiani Turussa ovat Qwenselin talon portaat. (Ei-turkulaisille mainittakoon, että kyseessä on punainen, suloinen vanha puutalo jokirannassa, jossa nykyään toimii museo ja kahvila.) Sinä iltana, jolloin olin juuri muuttanut Turkuun, sattui olemaan Taiteiden yö.
Osuin jokivarteen kuuntelemaan viuluesitystä ja mieleeni painui kuva Qwenselin talon kuistin kaiteella istuvasta mukavannäköisestä nuorestamiehestä, joka heilutteli huolettomasti paljaita jalkojaan ilta-auringon säteiden lämmittäessä elokuista kaupunkia.
Pala tätä iloista loppukesän tunnelmaa muistuu aina mieleeni kulkiessani talven pimeydessä hiljaista rantakatua Qwenselin talon ohitse.
On mukava huomata, kuinka paikkakunta tulee vähitellen tutuksi. Kun kahvilan koordinaatit saa kaverilta viestillä: ”Sen kebabpaikan vieres mis juteltii sillo kerran Teemun kans!”, ja kaupungilla kulkiessa muistakin paikoista tulee mieleen yhtä sun toista, alkaa Turku tuntua omalta.
Nyt kun olen selvillä oikeasta kellonajastakin, en tunne enää itseäni ulkopuoliseksi tässäkään suhteessa. Kummastelin nimittäin monta kuukautta Tuomiokirkon kellotaulua, joka ei minusta vaikuttanut ollenkaan tarpeeksi luotettavalta esittääkseen Suomen virallista aikaa, koska se näytti jatkuvasti täysin väärin. Sitten joku paljasti minulle ettei siinä tosiaan ole kuin tuntiviisari.
Pari vuotta sitten en tuntenut Turkua, enkä juurikaan turkulaisia. Nyt tilanne on kääntynyt päälaelleen, ja on enemmänkin sääntö kuin poikkeus että kaupungilla liikkuessa törmää johonkin tuttuun. Turku tappaa!-graffiti on menettänyt merkityksensä; tämä on kuitenkin minun kaupunkini.
Johanna Uitto
Vesilahdelta kotoisin oleva kirjoittaja opiskelee Åbo Akademissa luonnontieteitä
